Elävät ja kuolleet - Hannu Mäkelä

HANNU MÄKELÄ Elävät ja kuolleet Tammi 2008, 274 s.

Kuvassa on niukasti kalustettu hellahuone menneestä maailmasta. Kodikkuus vihjaa, että asukas on nainen. Kapeassa vuoteessa makaa kuitenkin mies. Kummallista kyllä, kuvan alareunassa näkyvät lattialla makaavan naisen jalat. Ne heijastuvat myös peilistä.

Hannu Mäkelän kirja Elävät ja kuolleet alkaa valokuvan näyttämisestä ja siitä kertomisesta. Mäkelä tutkii sanoilla kuvan esittämän huoneen jokaisen elementin. Arvoituksellisuus vahvistuu. Jotain puuttuu tai on vialla, mutta mitä?

Mäkelä kuvittelee, mitä on tapahtunut. Hän kertoo Matildan ja Yrjön tarinan. Kumpikin on tullut Helsinkiin muualta. He ovat asettuneet työväen Kallioon. He ovat köyhää väkeä, tehtaalaisia ja satamalaisia, jos vain työtä on.

Eletään 1920-lukua. Vuoden 1918 tapahtumat ovat tuoreita. Yrjö ja Matilda ovat tahoillaan kuuluneet punaisiin, mutta ovatko ottaneet osaa sotaan? On kieltolain aika. Taidokas mies voi saada lisätienestiä trokaamisesta.

Matilda ja Yrjö asuvat susiparina. Yrjöllä on enemmän aikeita kuin toteutuksia, isoja salaisuuksiakin taitaa olla. Jotenkin asiat tahtovat luisua miehen käsistä. Matilda laittaa huonetta nätiksi. Hän kehystää painokuvia seinille. Hän lukee rakkauden voimasta. Kyseessä on ehkä vain kevyt viihderomaani, mutta kaunista maailmaa sekin tavallaan edustaa.

Tragedia tämä kuitenkin on. Mäkelä paljastaa lukijalle uuden kuvan, tai tutun, mutta laajempana. Nyt näkyy Matildakin kokonaan. Kuva on Rikosmuseon kokoelmista. Tästä alkaa kirjan toinen osa, arkistokierros. Mäkelä lähtee etsimään todellista Yrjöä ja Matildaa.

Kansallisarkistossa istumisesta voi kirjoittaa dekkarin! Johtolankoja seuraamalla voi edetä mapista mappiin, mutta moniin niistä tarvitaan tutkimuslupa. Mäkelä joutuu senkin eteen, riittääkö kirjan kirjoittaminen syyksi päästä salaisiksi luokitettujen henkilörekisterien äärelle.

Varsinaista lajinimikettä Mäkelän doku-romaanille on vaikea keksiä. Kirja liikkuu fiktion ja faktan rajapinnalla avoimesti. Mitä joskus eläneistä ihmisistä voi saada selville, ja mitä tuo tieto lopulta merkitsee? Mitä heistä voi kuvitella, toivoa?

Ei voi yleispätevästi väittää, että todellisuus on aina tarua ihmeellisempää, tai päinvastoin. Kumpikin voi olla ihmeellistä, ajallaan ja paikallaan. Kirjan todenkaltaisuus on joka tapauksessa suuri. Työväen Kallio siinä varsinkin herää eloon. Tätä edesauttaa myös hieno kuvamateriaali.

HELENA MIETTINEN