Elina Halttunen - Saaressa kaikki hyvin

ELINA HALTTUNEN Saaressa kaikki hyvin

Teos 2009, 293 s. Elina Halttunen (s. 1952) on monialainen teatteri-ihminen, näyttelijä, dramaturgi ja käsikirjoittaja.

Saaressa kaikki hyvin -esikoisromaanin minäkertoja on keski-ikäinen Maria, teatterin puvustaja. Kirjan alussa hän pohtii viimeisimmän työnsä, Tšehovin Lokin pukuja. Tämä herättää ajatuksen, onko Lokilla vertauskuvallista merkitystä romaanissa. Myöhemmin kirjassa on jo vilisemällä viitteitä näytelmiin ja elokuviin.

On joulunalusaika. Maria on mennyt saareen kakkoskotiinsa, lapsuutensa kesien onnelaan, tai melkein-onnelaan. Romaanin varsinainen aika on menneissä kesissä.

Maria kysyy itseltään, oliko saaressa aikoinaan kaikki hyvin. Tähän häntä motivoi serkun viesti. Hannun kanssa Maria oli viimeksi kymmeniä vuosia sitten saaressa, ja nyt serkku ehkä tulee piipahtamaan. Aikuisten välirikko erotti serkukset kauan sitten.

Vauhtia runosta

John Donnen kuuluisan runorivin mukaan ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään. Donnen runo on mukana Marian tarinassa sekä suoraan lainattuna että tavallaan koko kertomuksen yllykkeenä.

Marian vanhemmat olivat näyttelijöitä. Lapsen mielessä isä ja äiti pyörivät alituisesti, mutta oikeasti heitä ei kotioloissa liiemmin nähty. Traagisuus on tässä, pienen tytön haaveessa olla vanhempiensa seurassa, mikä ei todentunut kunnolla koskaan.

Isovanhemmista Maria hahmottaa muistoissaan jonkinlaiset turvallisuuden suurhahmot. Sitä he paljolti pyrkivät olemaankin. He eivät vain sopineet toisilleen. Ihminen ei ole saari, mutta levollista kiintopistettä lähipiiristä ei aina löydy.

Valitettavasti tarina jankkaa tätä vajetta niin, että lukijakin antaa periksi ja uskoo vitivarmaksi, että elämä toteutuu menetyksissä.

Hailakka rakkaus

Kuolema korjaa satoa Marian lähipiirissä. Kiintymyssuhde toisensa perään katkeaa. Siunaustilaisuuksien ohjelmat sivun kokoisina liitteinä pysäyttelevät tekstivirtaa. Jostain näihin juhlallisiin ja aina samassa paikassa pidettyihin siunausohjelmiin tulee koominen vivahde. Ehkä se on elämän arvaamattomuuden yleinen surumielisyys ja alistuva mustan huumorin hymähdys.

Kuolemantapauksista mystisin on isoäidin katoaminen saaresta keskellä kirkasta päivää. Tapauksesta, merelle uivasta isoäidistä, tulee Marian elämän kantanäky. Tämän kuvan varaan rakennettu luottamus ihmisiin ei voi olla muuta kuin hauras. Tätä kuvannee Marian oman avioliiton onttous. Romanssi Antsun kanssa on yksi haileimmista koskaan kirjoihin viedyistä rakkausjutuista.

Saaressa kaikki hyvin on nimeään myöten hassun kuivakkaalla tavalla sekä ironinen että surullinen kertomus. On hämmentävää, ettei sen tyylilaji tarkkaan ottaen kirkastu. Olisikohan yliyrittäminen ylivirittänyt romaanin?