Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen

Kun aika loppuu

WSOY 2015. 251 s.

Nuorukainen ampuu kadulla kulkevia ihmisiä Helsingin Lasipalatsin katolta. Tämä ”ihmiskunnan harventamiseksi” nimetty terroristioperaatio on samaan aikaan käynnissä muuallakin maailmassa. Elina Hirvonen (s. 1975) katsoo pelottavaan lähitulevaisuuteen kolmannessa romaanissaan Kun aika loppuu.

Kiitossanoista käy ilmi, että Finlandia-palkittu Jussi Valtonen on yksi käsikirjoituksen kommentoijista. Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (2014) on monella tapaa sukua Hirvosen teokselle.

Molemmat ovat intensiivisiä, pamflettimaisia aikalaisromaaneja. Molemmat peräävät useiden toisiinsa kietoutuvien teemojen avulla ihmisen perimmäistä vastuuta ja osallisuuden mittaa.

Hirvosen teoksen keskiössä on kaksi naista, äiti ja tytär, Laura ja Aava, joiden näkökulmat tulevat lähimmäksi lukijaa. Laura luennoi ilmastonmuutoksesta, Aava työskentelee lääkärinä Somaliassa. Perheen isä Eerik ja hiljainen, eristäytyvä perheen poika Aslak jäävät loitommaksi.

Kun aika loppuu on myös teos epävakaasta perhedynamiikasta, jossa tahdotaan hyvää mutta etäännytään lähimmistä, sillä liialliseksi koettu läheisyys tuntuu ahdistavalta.

Sen kokee Laura, jolle pelkkä turvallisuus ei riitä. Hän haluaa omaa tilaa ja seikkailuja. Sen kokee Aava, joka haluaa jo varhain kotoa pois: ”Haluan elää ikuisesti paikkaa vaihtavan nomadin lailla, lähteä heti, kun jokin paikka alkaa muuttua liian tutuksi, ihmiset liian rakkaiksi.” Sitoutumisvaikeuksilla on juurensa sukuhistoriassa.

Sulkeutunut Aslak on arvoitus vanhemmilleen. Hellyyttä ja huolenpitoa hän saa, mutta hänen sisimpänsä on mysteeri. ”Aslak oli kuin tiivis pakka ohuenohutta kangasta, joka hajoaisi heti, jos sitä yritti avata. Hänessä oli monta kerrosta sisäkkäin, päällimmäisenä vetäytyvä, mutta ulkoa opitulla tavalla hyvin käyttäytyvä poika ja sen alla jotain, mitä kukaan ei voinut nähdä.”

Erakoituva Aslak löytää keskustelupalstoilta hengenheimolaisiaan. Äitinsä luentoja jo lapsena kuunnellut Aslak ei näe ihmisessä muuta kuin syyllisen ekokatastrofiin. Johtopäätös: mitä vähemmän ihmisiä, sitä enemmän luonnolla on mahdollisuuksia.

Aava on elämän puolella, vaikka kehitysapu ei olekaan hänelle ongelmaton asia. Hän kamppailee oman syyllisyytensä kanssa: länsimainen tietotaito ei aina riitä, ihmeitä ei voi tehdä noin vain. Hänen vastauksensa on entistä suurempi omistautuminen työlle, ja teoksen lopussa tiivistyy koko teoksen keskeinen sanoma: ”Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.”

Lauran syyllisyys koskee lähinnä kasvattajan vastuuta. Hän tietää, että hän joutuu kohtaamaan aina uudelleen saman kysymyksen: mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä me teimme väärin? Silti mikään ei tuhoa hänen rakkauttaan Aslakiin.

Kun aika loppuu etenee nopein leikkauksin. Sen moniteemaisuus on myös hienoinen rasite, mutta joka tapauksessa se avaa tärkeitä näkökulmia vastuun ja osallisuuden kysymyksiin.