Elisabet Aho - Sisar

ELISABET AHO

Sisar

Otava 2011. 383 s.

Melkein huimaa. Luen kirjaa laupeuden työstä, aatteellisesta ja uskonnollisesta sitoutumisesta, heikoista ihmisistä historian pyörteissä, kieltäymyksestä ja pyyteettömästä ystävyydestä. Miksi minua huimaa?

Seuraan tekstiä jännittyneenä, odotan seuraavaa juonen käännettä enkä pitkästy hiukkaakaan. Epämuodikkaista aiheista on kirjoitettu intensiivinen, ajatuksia herättävä ja koskettava romaani.

Elisabet Ahon diakonien maailmaan sijoittuva romaani Sisar tekee sen, mistä jännityskirjailijat vain uneksivat: romaani kertoo hyvyydestä demonisella otteella.

Heikkojen auttajat

Romaanin tapahtumien runko sijoittuu Helsinkiin sisällissodan aikaan. Tapahtumapaikkoja ovat Diakonissalaitoksen monumentaaliset sairaalat ja kirkko, Helsingin puhelinlaitoksen keskus ja Kallion työläiskorttelit. Päähenkilö Ellen on kaikkialla mukana.

Puhelinkeskuksessa tiedetään tapahtumista enemmän kuin kadunkulmien vahtipaikoilla. Punakaarti joutuu tappiolle, kun jääkärit tulevat Vaasan kautta Suomeen ja saksalaiset sotilaat nousevat maihin Hangossa.

Kirjassa on kuolemaa ja verta, viattomat haavoittuvat ja menettävät henkensä. Punakaartilainen Selma on myös kirjan keskeinen hahmo. Hän ei ole sitoutunut Jumalaan kuten diakonissat - hän on sitoutunut oikeudenmukaisuuteen ja heikomman auttamiseen. Punainen Helsinki on aatteellinen yhteisö.

Diakoniatyö sitoo naisia yhteen samalla lempeällä vimmalla kuin punakaarti omiaan. Naiset sitoutuvat miehen ja perheen sijaan eräänlaiseen hyvyyden luostariin. Diakonialupauksen tehtyään he nukkuvat suurissa makuusaleissa ja saavat kaiken ruokansa ja vaatteensa omalta laitokseltaan. Vastapainoksi he tekevät laupeudentyötä joko Diakonissalaitoksen sairaalassa tai hädänalaisissa perheissä kaupungilla.

Historia koskettaa

Elisabet Aho tekee hienoa työtä nivoessaan yhteen naiskohtaloita kummassakin piirissä. Hänellä on tajua yhteisöjen parantavasta voimasta. Punaorvoistakin tulee hänen käsissään diakonissojen apupoikia.

Teksti on sujuvaa, ihmiset persoonallisia ja ympäristö hienosti kuvattu. Kuinka kepeää ja raikasta on lukea tekstiä, jota ei riivaa höperö nuori lempi tai irstas seksi! Diakonimyssyä haluaisi koittaa omaan päähänsä aivan yhtälailla kuin hypätä Selman avuksi Linnanmäen naiskaartin mottiin.

Maisemakuvauksissa elää historiallinen Helsinki. Havis Amanda kurkistaa työhön kiiruhtavia keskusneitejä ja viimeisillä sivuilla kolkuttavat jo raitiovaunut. Lukijan iloksi voin kertoa, että Diakonissalaitos on paikallaan punaisine tiilirakennuksineen - ja jos ei ehdi vierailla sen museossa, sitä voi ihailla junan ikkunasta matkalla Helsingin rautatieasemalle.

Historiallisen romaanin takuu - nykyään - on tekijän loppusanat, jossa hän kertoo tärkeimmät lähteensä. Tässäkin Elisabet Aho osoittaa täyden ammattitaitonsa.

PAULA KOSKIMÄKI