Elokuva-arvio: Kiukkuinen s ikarimies kaapin päällä

Gary Oldman loihtii hienon Winston Churchill -potretin.

Synkin hetki

4/5

Britannia räpiköi parhaillaan irti Euroopasta, tai ainakin EU:sta. Tähän saumaan sopii Joe Wrightin ohjaama Winston Churchill -draama Synkin hetki, jossa 1940-luvun sotavuodet muistuttavat yhteistyön ja yhteisöllisyyden merkityksestä.

Intensiivisen ja informatiivisen elokuvan ehdoton tähti on Churchilliä esittävä Gary Oldman, jota tuskin tunnistaa paksun maskin alta, sikarinsavun takaa.

Oldmanin kiukkuinen ja ailahteleva, jääräpäinen Chuchill on suurmiesmuotokuva ilman ylenmääräistä sentimentaalisuutta ja romanttisuutta, vaikka totta kai päämiehen ponnistuksia kuvataan kriitikittömästi ihaillen – ikään kuin koko Länsi-Euroopan pelastuminen Hitlerin kynsistä olisi ollut yhdestä miehestä kiinni. Ja ikään kuin Churchillin ajama politiikka ei olisi ollut monin paikoin häikäilemätöntä, väkivaltaista imperialismia.

Mutta ehkä britit tarvitsevat nyt näitä sankarikuviaan, etsiessään kansallista yhtenäisyyttä sekavana aikana.

Christopher Nolanin Dunkirk (2017) nosti parrasvaloihin brittisotilaat, hävittäjälentäjät ja lopulta (tämän Churchill-elokuvan lailla) natseja vastustavat brittisiviilit.

Siviilit osallistuivat vastarintaan antamalla veneitään ja laivojaan valtion käyttöön, jotta 300 000 brittisotilasta saatiin evakuoitua ja pelastettua natsien piirityksestä Dunkerquen rannikkokaupungista vuonna 1940. ”Dunkirkin ihmeen” takana oli muun muassa Churchillin periksiantamattomuus saksalaisjoukkojen ylivoiman edessä.

Ohjaaja Wrightin taito on tehdä loisteliasta epookkia, joka kaikkine krumeluureineen, parhaimmillaan, antaa näyttelijöille tilaa loistaa.

Wrightin Ian McEwan -filmatisointi Sovitus (2007) oli menestys, mutta hänen todellinen bravuurinsa oli Tolstoi-sovitus Anna Karenina (2012), joka rikkoi ja loihti epookin illuusioita nerokkaalla tavalla, lainaamalla tahallisen vanhanaikaista keinovalikoimaa teatterista ja oopperasta.

Churchill-draama on kerronnaltaan perinteisempi, joskin realismia rikotaan vaikuttavilla asetelmilla, hyödyntäen tyylikkäästi valoa ja pimeyttä, sen mukaan miten synkiksi historialliset hetket käyvät.

Elokuvan alkaessa, vuonna 1940, saksalaiset ovat käynnistäneet hyökkäyksen länsirintamalla, mikä on johtanut Britannian pääministerin Neville Chamberlainin eroon.

Epäsuosittu Churchill hyväksytään uudeksi pääministeriksi pitkin hampain. Jopa kuningas Yrjö VI myöntää pelkäävänsä Churchilliä, jota pidetään ailahtelevana, sekavana äkäpussina.

Anthony McCartenin käsikirjoitus valaisee vetävästi sisäpoliittisia juonitteluja ahtaiden kabinettien kätköissä. Churchillin pahimmat poliittiset vastustajat, Chamberlain ja Halifax, yrittävät taivuttaa Churchilliä rauhanneuvotteluihin Mussolinin ja Hitlerin kanssa. Churchillin mielestä hirviöiden kanssa ei voi neuvotella.

Oldman näyttelee herkullisesti Churchillin pilkallisen, lapsenomaisen luonteenlaadun hedonistisine ruoka- ja juomatottumuksineen. Kuten myös depression ja shokin, kun Churchill tajuaa voimattomuutensa tosiasioiden edessä.

Loppupuolen tehokas käänne on kovin populistinen (ja ilmeisen fiktiivinen), kun pääministeri lähtee Lontoon metrosta etsimään isänmaallista tahtotilaa. Kyllä kansa tietää.

Ohjaus: Joe Wright. Päärooleissa: Gary Oldman, Kristin Scott Thomas, Lily James. Tyylilaji: Draama. K12.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.