Elokuva-arvio: Rokkia ja rakkautta Neuvostoliitossa – Kirill Serebrennikov viimeisteli kaihoisan viiden tähden nostalgiaelokuvansa kotiarestista käsin

Kesä

5/5

Neuvostoliitossa on rock and roll ollut yleensä vaarallista ja sen tekijät aina vastakulttuurin edustajia. Sanoituksia on syynätty suurennuslasin kanssa, ettei mikään vaan kritisoi suurta koneistoa. Nykyisellä Venäjällä on kaiketi helpompaa soittaa rock and rollia, mutta edelleen kaikkea tarkkaillaan.

Elokuvaohjaaja Kirill Serebrennikov on hyvä esimerkki. Hän on arvostettu tekijä niin elokuvan, teatterin kuin oopperankin puolella, mutta teot eivät miestä suojele. Hänet vangittiin tekaistuin syytöksin kesken Kesä-elokuvan kuvausten ja määrättiin kotiarestiin. Opetustoimet ja ulkomaille matkustaminen kiellettiin. Syyksi matkustamiseen ei riittänyt edes se, että Kesä oli ehdolla Cannesissa Kultaisen Palmun saajaksi.

Pidätyksen syy oli selvä. Ohjaaja on kritisoinut Venäjän hallintoa ja ortodoksista kirkkoa. On suoranainen ihme, että Serebrennikov sai leikattua elokuvansa valmiiksi, kotiarestissa kylläkin.

Kesä kertoo Mihail Naumenkosta (Roman Bilyk) ja Viktor Tsoista (Teo Yoo), jotka olivat tärkeitä henkilöitä uuden aallon rock-kulttuurin syntymisessä 1980-luvun ahdasmielisessä Leningradissa. Mihail laulaa jo maineikkaassa Zoopark-yhtyeessä ja Viktor on tulevan Kino-yhtyeen johtohahmo. Ristipainetta heidän välilleen tuo erikoinen tilanne, kun Mihailin puoliso Natasha (Irina Starshenbaum) ihastuu myös tummaan Viktoriin ja hänen musiikkiinsa. Taiteilijat jakavat muusansa, välillä rakkaudesta riutuen.

Neuvostoliitto nähdään ahdistavana suona, josta on päästävä ulos. Jos haluat soittaa rock-klubilla, on tekstit hyväksytettävä ensin ylemmällä taholla. Metrossa pitkätukkaisten soittajien päälle hyökätään ja huudetaan: laulatte ideologisen vihollisen lauluja.

Soittajat ja heidän samanhenkiset ystävänsä kerääntyvät yhteen, ryyppäävät, soittavat omia laulujaan ja lukevat vihkoihin kirjoitettuja Lou Reedin sanoituksia. Seinillä länsimaisten bändien levyjen kannet ajavat ikonien asemaa. David Bowie on jumala ja Marc Bolan suojelupyhimys. Children of the Revolution on näiden ihmisten kaiken kattava statement. Täytyy elää niin kuin tahtoo, ei niin kuin käsketään, he sanovat. Omat laulut pitää nopeasti saada nauhalle ja päästää ne vapauteen, soundeista ei niin väliä.

Elokuvan musiikki elää aitona ja rehellisenä. Siinä on imua ja hyvää sykettä. Useat lainakappaleet, kuten Passenger, Perfect Day, Psycho Killer ja All the Young Dudes soljuvat vaivattomasti mukaan kuin parhaassa, häröisessä underground-musikaalissa konsanaan. Ne rakentavat upeasti elokuvan dynamiikkaa ja antavat kerronnalle hyvää potkua. Uudet sovitukset tuovat mukaan uutta virtaa ja kohottavat laulut aivan uudelle tasolle. Ne jopa kommentoivat elokuvan ympärillä olevaa tilaa sopivan ironisesti.

Serebrennikov ei tykitä kritiikin piikkiään suoraan, kuten kollegansa Andrei Zvjagintsev (mm. Leviathan), vaan kätkee sen hieman surumielisen rakkaustarinan ja rosoisen musiikkielokuvan sisään.

Kesän rytmi on ilmava ja kuvat kulkevat kepeinä, mutta tarkkaan harkittuina, poimien mukaan pieniä tärkeitä yksityiskohtia kuin ohimennen. Erityisen ihailtavaa on, kuinka vaivattomasti mutta moneen kerrokseen ohjaaja elokuvansa rakentaa. Useatkin ratkaisut ovat ihailtavan nerokkaita ja omaperäisiä. Sellaisista tunnistaa suuren elokuvaohjaajan.

Kesä kuuluu vuoden 2018 elokuvien kirkkaimpaan kärkeen. Se on taidokkaan persoonallisesti ohjattu ja suurella lämmöllä sekä läsnäololla näytelty hyvin aidontuntuinen elokuva ajasta, joka kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1991 murtui Neuvostoliiton hajoamiseen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .