Esko Männikkö – Time flies

Suomalainen valokuva menestyy hyvin kansainvälisissäkin kisoissa paljolti taitavan valmistavan koulutuksen, tuottamisen ja markkinoinnin ansiosta. Esko Männikkö (s. 1959 Pudasjärvellä) on suomalaisista valokuvaajista maailmalla halutuimpia ja palkituimpia. Männikkö on kuitenkin tekemisessään ulkopuolisen tuottamisen vastakohta; hän on itseoppinut ja tekee melkein kaiken kuviinsa liittyvän itse.

Hänen kansainvälinen suosionsa on 1990-luvulta lähtien ollut niin huimaa, että aikaa tai paikkaa tuotantoa laajasti esittelevään, takautuvaan näyttelyyn ei ole ollut.

Suomen Taideyhdistyksen ehdotus pitää kokoava, retrospektiivinen katsaus Helsingin Taidehallissa oli sopiva, ja niinpä nyt nähdään numeroimaton, vuolas tilitys tähänastisista tapahtumista. Time flies -niminen näyttely aloittaa Helsingin jälkeen kansainvälisen kiertueen.

Männikkö on siis itseoppinut, valokuvan trendeistä ja instituutioista irrallaan kehittynyt taiteilija. Hänen innostuksensa kuvaamiseen syntyi varhaisilla metsästysreissuilla. Lopullinen lumoutuminen tapahtui koulun valokuvakerhossa. Sen jälkeen Männikkö alkoi kuvata lähiympäristöään ja tuli tunnetuksi syrjäseutujen aikamiespoikien kuvaajana.

Suomessa hänen lopullinen läpimurtonsa tapahtui vuonna 1995, jolloin hänet valittiin Vuoden Nuoreksi taiteilijaksi. Nimeämiseen liittyvän näyttelyn kuvat yksinäisistä suomalaisista miehistä levisivät kansainväliseenkin tietoisuuteen. Männikön näyttelytoiminnat ovat olleet pääosin ulkomailla.

Helsingin Taidehallin näyttely jakautuu yhdeksään kuvasarjaan. Aivan ensimmäisenä on mustavalkoinen sarja Utajärven Särkijärvellä asuneen perheen arjesta 1980-luvulla. Sitä seuraa Männikön läpimurtosarjana pidettävä Naarashauki (1990–1995). Sen aiheet ovat syrjäkylien elämästä ja arkipäivän toimista. Kuvien välittämä henkilöiden omassa arjessaan olemisen luontevuus on asia, joka on läsnä taiteilijan myöhemmänkin tuotannon. Hän osaa sekä olla muina miehinä että ajoittaa mestarillisesti. Männikkö itse ei tee asiasta numeroa.

– Eipä siinä ole muuta kuin menee kuvattavan luo ja esittää asiansa asiallisesti. Pääsääntöisesti kohteet ovat olleet myöntyväisiä. Ainoita epäselvyyksiä on syntynyt jossain Teksasin takamailla, kun malli ei ole tiennyt, mikä on galleria tai museo.

Männikön keskeinen teesi on, että ihminen on kaikkialla sama. Tämä asia tulee selväksi, kun hän siirtyy kotimaasta USA:n ja Meksikon rajamaille Teksasiin. Kuvasarja Mexas (1996–1997) kuvaa ihmisen halua asettua johonkin ja rakentaa kotinsa käsillä olevista elementeistä. Vaikka luonto ja kulttuuri ovat erilaiset unelmat ja tarpeet ovat samat.

Sarjat Organized Freedom ja Organized Freedom, second edition (1999–2001) käsittelevät asuinpaikkaa, sen identiteettiä ja ihmisen osaa siinä. Oulussa asuva Männikkö on nähnyt kaupunkirakentamisessa tapahtuvat muutokset ja vertaa niitä syrjäseudun muutoksiin.

– Kaupungissahan purettaviksi määrätyt talot häviävät heti eikä niistä jää jälkeä. Maaseudun syrjäkylissä rappeutuminen on hidasta luontoon sulautumista. Jokainen talo on myös tarina sen asukkaista ja siitä, miksi piti lähteä. Sarjan toisessa osassa Männikkö esittää Suomeen saapuneita maahanmuuttajia autiotaloissa. Tällä sarjalla hän haastaa käsitystä suomalaisuudesta ja kiinnostuu siitä, miten toisesta kulttuurista tänne muuttava muokkaa uutta elinympäristöään.

Männikön panteismi tulee ilmeiseksi kuvasarjoissa Harmony Sisters (2004–) ja Blues Brothers (2009–). Edellinen on sarja tarhatuista, täytetyistä ja kuriositeettikabinetteihin säilötyistä eläimistä. Kuvat ovat lähikuvia. Tällöin kohteiden eläinidentiteetti hämärtyy ja side ihmisyyteen käy ilmeiseksi. Uusin, Blues Brothers -sarja on kuvia eurooppalaisilta hautuumailta, patinoituja ruumiita ja esineitä, joiden alkuperä on hämärä. Niissä ajan hammas luo uudenlaista, makaaberiakin estetiikkaa. Yhteinen viesti on kaiken hajoaminen ja maatuminen.

Esko Männikkö on taiteilija, joka tekee kaiken itse. Kuvien kehystämisessäkin hänellä on oma tapansa. Jokainen kuva on eri tavalla kehystetty ja kehysten löytyminen ja käsittely pitkällinen prosessi. Helsingin Taidehallin ripustus on sekin Männikön itse tekemä. Teokset ovat paikoin vieri vieressä tai suurina ryppäinä. Niissä ei ole teosnimiä eikä -numeroita. Kuvat eivät noudata aihe- tai aikajärjestystä. Hän ei anna ohjetta kuviensa katseluun.

– Ei ripustuksessa tarvitse olla ennalta tiedettävää järkeä. Sen pitää haastaa katsojaa. Katsojan pitää nähdä vaivaa tehdäkseen omat havaintonsa ja tulkintansa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.