Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa

Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä.

Kun sosialistina tuomitun Fjodor Dostojevskin (1821?1881) Siperian-karkotus kymmenen vuotta kestettyään 1859 päättyi, hänestä kehkeytyi Pietarissa paitsi suuri romaanikirjailija myös yhteiskuntakriittinen lehtimies. Kanavaksi hän perusti veljensä Mihailin kanssa aikakausjulkaisu Vremjan (Aika) 1860.

Siperiassa Dostojevski kasvoi kristillisyyteen ja kansantuntijaksi. Sen jälkeen hänessä paloi tahto ilmaista käsityksiä venäläisestä yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta sekä niiden muutostarpeista.

Vremjassa ilmestynyt vankileirikuvaus Muistelmia kuolleesta talosta (1862) on tavallaan vedenjakaja, kaunokirjallisuutta ja polemiikkia, jotka molemmat katsottiin sivumäärältään huomattavan lehden alueiksi.

Kaupallisuutta vastustaneen mutta menestyneen Vremjan törmättyä sensuuriin 1863 veljekset perustivat Epohan (Epookki). Sen aineistoon kuuluu muun muassa Kirjoituksia kellarista (1864).

Toinen lehti jäi Mihailin kuoleman (1864) vuoksi lyhyeksi. 1870-luvulla Dostojevski jatkoi artikkelien laatimista pitämällä Kirjailijan päiväkirjaa, josta tuli oma julkaisunsa.

Kirja tuo esiin muutaman Dostojevskin lähinnä Vremjan kirjoituksista. Pääosin hän käsittelee omaa kansaa sekä slaavilaista ja eurooppalaista ajattelua suhteessa Venäjään.

Teemoista keskeisen muodostaa juopa sivistyneistön ja etupäässä lukutaidottoman kansan välillä.

Kuten Tiina Kartano johdannossa toteaa, yhtäläisyyksiä nyky-Venäjälle voi vetää sikäli, että sivistystason mataluus herättää tänäänkin debattia intelligentsijan keskuudessa.

Dostojevski näkee yläluokan ylimieliseksi, musikoita vierastavaksi tai holhoavaksi. Samalla hän itse on keisarin ja kirkon kannattaja.

Ateismia kohtaan tuntemansa inhon vuoksi häntä ei erityisemmin innosta demokratia tai etenkään sosialismi, mikä piirre osaltaan tekee näkemyksistä profeetallisia mutta myös ylitsekäyvän idealistisia.

Dostojevskilla on visio venäläisestä kulttuurista universaalina ideana. Venäjän tehtävä on koota muut kansat piiriinsä.

Väkivalta tällaisissa yhteyksissä oli kirjailijalle kuitenkin vieras.

Lähtökohtia ovat Pietari I:n eurooppalaistamistoimet 1700-luvulla sekä maaorjuuden päättyminen 1861.

Viimeksi mainitun ajaessa kansaa uuden elämäntien etsimiseen, syntyy murros, jonka haaste Dostojevskille on sekä paikallishallinnon uudistus että lukutaidon levittäminen. Näissä hän on käytännönläheinen ja pitää sivistyneistön omaksumaa teoretisoimista erottautumisena kansasta.

Dostojevskille on tärkeää tukeutua Siperiassa oppimaansa ihmisen ja joukon psykologiaan, eräänlaiseen ihmisyyden ja kansan perusolemukseen ja elämänkäytäntöön.

Dostojevskin kohteeksi joutuu yhtäällä vanhoillinen slaavilaisuus. Toiseksi hän hyökkää eurooppalaistartuntaa potevaa, Venäjän ominaislaadulle vierasta ja ylemmyydentuntoista sivistyneistöä kohtaan.

Hän on ajattelijana slaavilainen ja uudistusmielinen, mutta ideoiltaan näiden kahden välissä.

Slaavilaisuuden kyseenalainen piirre on Dostojevskin mielestä eurooppalaisuuden kaikkinainen torjuminen. Hänelle lännen sävyt ovat joka tapauksessa omaksuttavia sikäli kuin ne voidaan muuntaa venäläisiksi.

Vanhaslaavilaisten virhe on kansaa ja sivistyneistöä erilleen halkova yksipuolisuus. Ei havaita, että jälkimmäisetkin parhaine eurooppalaisvaikutteisine kirjailijoineen kuuluvat elävään venäläisyyteen.

Venäjän tehtävä on luoda synteesiä, universaalisuutta. Välittäjä-Dostojevski puhuu kieleen ja erityisesti Puškiniin vedoten maahengen ideasta, johon saksalaisen varhaisromantiikka luo vaikutustaan.

Se on uusia tuulia vierastamatonta juurille paluuta, mikä merkitsee elimellistä, eri kulttuurien ominaislaadun vuorovaikutukseksi kehittyvää ihmisyyttä.

Taustalta heijastuu Bysantista kohoava ortodoksia, alkuperäinen mutta Dostojevskin mukaan uudistumiseen kykenevä uskonnollisuus.

Kirjailija näkee, että ylieurooppalaisuus voitetaan omaksumalla läntisen tieteen ja hajoamaan alttiin kulttuurin parhaita saavutuksia. Venäläisyys voi sulattaa ne osaksi universaalia tarkoitustaan.

Samalla Dostojevski tähdentää Venäjän sielun ja hengen omaleimaisuutta: moraalin, myötätunnon, eurooppalaista säätyerottelua korvaavan yleisinhimillisen vaiston sivistystä. Kansan lukutaito on ensimmäinen tae avoimelle ja aidolle venäläisyydelle.

Kirjoittajan paljon pohtima lukutaitokampanja epäonnistuu, ellei sivistyneistö luovu hienostelusta ja ala ymmärtää musikan elämää, olemusta ja kieltä. Suurta osaa venäläistä kirjallisuutta leimaa Dostojevskin mielestä eurooppalaisuuden taitamaton seurailu.

Ylhäältä alas -opettamisen sijasta kirjailijoiden ja lukutaidon levittäjien on omaksuttava kansan mieltä ja tunteita, opittava kansalta. Siksi kerronnallinen perinne ja mielikuvitus, yksinkertainen, hyvälle mielelle saava venäläinen henki ja elämä ovat teoretisointia tärkeämmät.

Keskellä elävää elämää Dostojevski lastenjuhlan tanssiaisia katsoessaan pohtii, kuinka paljon suurta ja aitoa sydämen viisautta jokaiseen nuoreen sisältyy.

Oleellista on vain oivaltaa tuo hyväntahtoisuuden ja yhteisyyden olemassaolo avaimena ristiriitojen sovittamiseen ja venäläisyyteen pohjautuvan universaalisuuden mukaiseen inhimillisyyteen.

Dostojevski on kosolti toistava ja alleviivaavasti etenevä lehtikirjoittaja. Ironian ja satiirin laadussa ja keskustelevan tyylisessä kritiikissä hän on paradokseihin mieltynyt ja itse ristiriitainen – polyfonisiin, moniäänisiin romaaneihinsa nähden yllättävä ja kuitenkin yksipuolinen. Kirjoitustensa mukana hän toki elää kiivaasti.

Tiina Kartanon vahva käännös runsaine viitteineen houkuttelee tutkimaan aihetta edelleen.