Frank Dikötter - Mao. Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962.

Suom. Seppo Hyrkäs.

Siltala 2011. 483 s.

Lontoon yliopiston professori Frank Dikötter on todistanut likimain lopullisesti sen kammottavan totuuden, jota moni on uumoillut. Mao Zedongin punainen hirmuhallinto oli uhrien määrällä mitattuna ihmiskunnan historian pahin kansanmurhaaja.

Maoa verrattiin monesti viisaaseen tiikeriin. Pohjolan oloja tutkailleelle suomalaiselle mieleen tulee porotokassa riehuva ahma. Mutta eihän Kiinan taivaallinen valopää tuhotöitään yksin tehnyt: hänellä oli toimeenpanojoukossaan satoja tuhansia ja miljoonia puoluekaadereita, miliisejä ja rosvoja.

Tätä nykyä Kiinan kansantasavaltaan liitetyssä mutta suhteellista vapautta nauttivassa Hongkongissa vierailevana professorina toimiva Dikötter on käynyt läpi ja analysoinut tuhansia lähinnä paikallishallintoviranomaisten laatimia asiakirjoja. Nämä Kiinan "maakunta-arkistot" alkavat hiljalleen avautua tutkijoille.

Beijingin hallinnon ja kommunistipuolueen johdon dokumentit ovat edelleen tarkasti salattua tavaraa ja sellaisina pysyvätkin vielä pitkään.

Miljoonat uhrit

Dikötterin perustellun arvion mukaan "suurena harppauksena" tunnetun valtavan nälänhädän seurauksena vähintään 45 miljoonaa kiinalaista kuoli julmasti ja ennenaikaisesti. Puolitoista tai pari miljoonaa rääkättiin hengiltä tai teloitettiin.

Professori Dikötter viittaa perusteellisessa ja loistavasti kirjoitetussa teoksessaan suomeksi vuonna 2006 ilmestyneeseen Jung Changin ja John Hallidayn paksuun Mao-elämäkertaan. Tuossa kirjassa nälänhädän ja uupumuksen uhrien määräksi arvioitiin vielä 38 miljoonaa ihmistä.

Kaikkiaan Chang ja Halliday olettivat Maon hallintokauden maksaneen Kiinan kansalle noin 80 miljoonan kuolleen menetykset.

Kun Dikötterillä on vielä uudempaa tietoa, jota hän on kyennyt taitavasti työstämään, Maon hallinnon ajan ihmismenetykset lähentelevät kaiketi 100 miljoonan yksilön lukua. Puhemies päästi porukoineen päiviltä lähes 15 prosenttia omasta kansastaan.

Rautaa ja varpusia

"Tieteellisen marxilaisuuden" käsitteistöön kuului taannoin sivistyssana voluntarismi, jolla tarkoitettiin paheksuttavaa tahto- ja pakotuspolitikointia. Sitä tahtoa Kiinan kommunistisen puolueen puhemies Mao Zedongin kuristushihnassa tassuttaneilla johtajakoirilla oli 1950-luvulla runsaasti.

Sisällissodan jälkeen valta oli vakiinnutettu, Korean sota oli käyty uljaasti ja menetetty vain muutamia satoja tuhansia sotilaita, Taiwanin Quemoin saarta oli paukutettu. Oli siis suurten tekojen aika.

Teräksen tuotannossa on ensin ohitettava Iso-Britannia, puhemies komensi. Kuivat pellot oli kasteltava, sadot moninkertaistettava ja ahneesta yksityisomistuksesta luovuttava.

Komento kauheiden tuhoeläinten, varpusten hävittämisestä huomattiin kaukaisessa Suomessakin.

Maanviljelijät pakotettiin kommuuneihin, teekannutkin takavarikoitiin ja projektit pantiin alulle. Pellot syväkynnettiin, vanhat sikalat purettiin ja lanta ajettiin maastoon. Työprikaatit koottiin kaivamaan lapiopelillä kasteluojia ja "siirtämään jokia vuorille".

Samaan aikaan teollisuustuotantoa päätettiin kasvattaa rysäyksin sosialistisilta veljesmailta hankittujen koneiden avulla. Maaseudulla työn orjat haalivat kaiken polttopuun takapihojen masuuneihin, joiden piti moninkertaistaa raudan tuotanto.

Tuloksena oli koko suuren valtakunnan laajuinen katastrofi. Tavalliset syyssateet tuhosivat amatöörimäiset kastelujärjestelmät ja täyttivät pellot lietteellä. Maaseudun masuunien likainen, hapero harkkorauta ei kelvannut teräksen tekoon. Väärin käsitellyille pelloille iski kato ja ruoka loppui. Kaaderit olivat kuitenkin edelleen innoissaan.

Veljesmaiden masiinat maksettiin riisillä ja viljalla. Pian tehtaatkaan eivät tuottaneet mitään muuta kuin kaameita saasteita, jotka tappoivat kalat järvistä ja jokialueilta.

Nykyinen uusi, mutta kommunistipuolueen edelleen hallitsema Kiina siivoaa vielä tänäänkin suuren harppauksen saastaa joista ja vuorilta.

Stalin ja Mao

Maon keskuskomitea toisti jättiläisvaltion mittakaavassa ne hallintotemput, joihin Josef Stalin keksi turvautua ehdottoman valtansa vahvistamiseksi Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Stalinin uskollisten uurastus maksoi sekin kymmeniä miljoonia ihmishenkiä, mutta Mao Zedong nappasi pahuuden maailmanmestaruuden.

Pelottavan kummalliselta tuntuu, että molemmille johtaville tovereille vihollisiksi kelpasivat jopa vainajat. Pyhättöjä purettiin ja hautuumaita kynnettiin auki. Monet nälkään nääntyneet muuttuivat lannoitteeksi.

Nykyisen, menneeseen verrattuna hyvinvoivan Kiinan ongelma on, ettei tilintekoa entiseen ole tehty. Huomasin sen edistyneessä ja vauraassa Zhejiangin maakunnassa runsaat pari vuotta sitten, kun yritin pyynnöstä muistella nurkan takana kiinalaiselle, fiksulle kuuntelijalleni, mitä Chang ja Hallyday olivat puhemies Maosta kirjoittaneet.

Jos maailma olisi mallillaan, Dikötterin suurta nälänhätää tutkivasta kirjasta otettaisiin Kiinassa satojen miljoonien kappaleiden painoksia.

Täällä pohjolassa voimme olla tyytyväisiä siihen, että Seppo Hyrkäs on tehnyt erinomaista työtä kääntäjänä.