Ghost Brigade - Until Fear No Longer Defines Us

GHOST BRIGADE

Until Fear No Longer Defines Us

Season of Mist
Ghost Brigade ei ole tehnyt yhtään huonoa levyä. Guided by Fire (2007) ja Isolation Songs (2009) olivat lähdevettä nykymetallin autiomaassa vaeltaville kriitikoille sekä musaharrastajille, mutta erinomaisuus voi nousta taakaksikin. Mitä jyväskyläläisviisikon kolmannelta uskaltaa ja sopii odottaa?

Until Fear No Longer Defines Us läpäisee toki tasovaatimukset. Albumi on erinomainen, jopa yksi vuoden parhaista kotimaisista, mutta ei lopulta tuo mitään uutta fanille, joka on kuullut jo kaksi tiukkaa levyä Haamuprikaatia.

Doom metalin, sludgen ja post rockin kermaa vispaava soitto lanaa mystisessä harmaudessa, tyylikkäät riffit elähdyttävät sielua ja Manne Ikosen laulu luotaa majakan valon lailla melodian myrskynsilmää. Kun tätä jumalten nektaria on tullut kuitenkin maisteltua jo kahden albumin verran, jättää tuore äänite nälän: jotain irtiottoa tältä olisi kaivannut.

Until Fear No Longer Defines Us -levyn aloitusraita kertoo bändin itsevarmuudesta. Raskaan musiikin yhtye starttaa albumiaan harvemmin akustisella kappaleella. Turhan usein joutavalla akustisella introlla kyllä, Opeth rohkeni Watershed-levyn aloituksessa jopa kolmeminuuttiseen fiilistelyyn, mutta että yli neljän minuuttia tyyntä keinuntaa?

Hämmästyttävää kyllä, ei tee edes tiukkaa. Mättö odottakoon vielä hetken.

Ja sitten sekin riemu alkaa. Clawmaster ja Chamber hivelevät heleällä soitolla sekä koukuttavalla laulumelodialla. Traces of Libertyssa isketään aliceinchainsmaisempaa, groovaavaa jynkkyvaihdetta silmään.

Nerokkaan yksinkertaisista palasista kasattu Divine Act of Lunacy hypnotisoi kunnes kertosäkeessä taivas repeää. Hitusen keskinkertainen Grain lähtee rakentumaan akustisesti, mutta kääntää säröt päälle kertosäkeessä.

Lähes yhdeksänminuuttinen Breakwater tavoittelee jo jotain kunnianhimoisempaa. Soitto tipahtaa tuimasta paahdosta lähes pysähdyksiin ja ponnahtaa takaisin, uusien melodiasikermien kerrostuessa, kunnes loppuminuuttien doom-vasara heilahtaa.

Delay-efektillä käyntiin kitaroitu Cult of Decay pelaa niin ikään kontrastilla, minimalistisen säkeistön ja ylenpalttisen harmonisen kertosäkeen kautta. Torn möyrii tanakammin, rivakka tempo ja murea soitto pauhaavat, kunnes melodian viileä aalto pyyhkäisee kaiken yli.

Levyn päättävä, kahdeksanminuuttinen peruskaavan kappale Soulcarvers olisi toiminut puolet lyhyempänäkin versiona, mutta tässä piilee yksi Ghost Brigaden musiikin ydinelementeistä: soitto perustuu vahvasti tunnelmaan, ambienssiin.

Muhkeat biisipituudet eivät kerro progressiivisuudesta. Sävellykset eivät rakennu 20 tuhannesta osasta vaan samaa teemaa toistetaan ja joskus syvennetään. Biisin annetaan hiljalleen hautua ja se jos mikä on hienoa näinä päättöminä päivinä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.