Gunnar Björling: Auringonvihreä

Gunnar Björling

Auringonvihreä

Suom. Pauliina Haasjoki & Peter Mickwitz. Poesia 2015. 129 s.

Gunnar Björling (1887–1960) on varmasti Edith Södergranin ohella nimekkäimpiä 1900-luvun alkupuolen suomenruotsalaisia modernistirunoilijoita. Tuotteliaan kirjoittajan tekstiä on ollut tähän asti saatavilla suomeksi kuitenkin vain harmittavan repaleinen otanta. Poesian julkaisema, alkujaan vuonna 1933 ilmestynyt Auringonvihreä on ensimmäinen kokonaan suomeksi käännetty teos Björlingin tuotannosta.

Ensimmäinen ajatukseni kirjan luettuani on, että tällaista herkkua sitä tulee kyllä harvoin vastaan. Toinen on, että tämän Björlinginhän piti olla ainakin omissa kirjoissani vähän sellainen tylsä, hillitty runoilija. Tekijänsä varhaistuotantoa edustavan Solgröntin suomennos muuttaa tätä mielikuvaa radikaalisti.

Auringonvihreä kun on suorastaan häkellyttävän laaja, moniaineksinen ja villi kokoelma ensiluokkaista lyriikkaa. Pitkää ja lyhyttä runoa sekä säe- ja proosapukuista ilmaisua saumattomasti toisiinsa sotkeva teos hahmottuu pidäkkeettömän kaunokirjallisen luovuuden runsaudensarveksi.

Kerrassaan innostavan liialliseksi äityvän kokoelman kieli on milloin kiihkeää, milloin herkkää, milloin hassuttelevaa, mutta yhtä kaikki alati tarkkaa ja nautinnollista. Runojen yleissävy tasapainoilee vitalistisen elämänhalun ja pessimistisen kohtalokkuuden kiikkerällä veitsenterällä.

Erityislaatuista Björlingin varhaisesta modernismista tekee – kotimaisen modernismin mittapuulla – runon korostunut vapaus; kuvallinen kieli ei ole malttanut pysähtyä monoliittisiksi väitelauseiksi, vaan ilmaisu ryöpsähtelee sinne tänne avoimen kokeilevana. Erilaiset toiston ja kertautumisen efektit sekä maukkaiksi uudisyhdyssanoiksi purkautuvat kielen mutaatiot tekevät kokoelman kielestä ainutkertaista.

Pauliina Haasjoen ja Peter Mickwitzin kunnianhimoinen suomennostyö kantaa alusta loppuun kuranttia hedelmää. Teoksen kieli on kääntynyt voimakkaaksi, luovaksi suomeksi, ja kääntäjien jälkisana avaa havainnollistavasti käännösprosessiin liittyneitä haasteita.

Veres suomennos alleviivaa Björlingin runojen hämmästyttävää, halki vuosikymmenten poikkeuksellisena säilynyttä ilmaisuvoimaa.

Julkaisun esipuheista vastaavat kirjallisuudentutkijat Fredrik Herzberg ja Tuula Hökkä tarkastelevat kumpikin Björlingin runoutta varsin tiheiden teoreettisten linssien lävitse. Esipuheiden tarjoamat tulokulmat eivät välttämättä ole niitä kaikkein helpoimmin avautuvia, mutta toisaalta olisi kyllä sääli, jos Björlingin lyriikan poikkeuksellinen ominaislaatu latistuisi yleiskielisen luonnehdinnan alle.

Samaan aikaan, kun erilaiset taantumukselliset voimat pyrkivät yhäti vähättelemään suomalaisen nykylyriikan uudistusmielisempien runoilijoiden saavutuksia, näyttää Björlingin alkujaan omakustanteena julkaisema Auringonvihreä esimerkkiä ennakkoluulottoman, rohkeasti kokeilevan runoilmaisun aikaa kestävästä voimasta.

Hurjaa runoa, hieno julkaisu.