Guy Delisle - Pjongjang, Javier De Isusi - Marcosin piippu, Manu Larcenet - Pieniä voittoja 4 kukin parhaansa mukaan, Suom. Kirsi Kinnunen - Eensi kertaa

GUY DELISLE
Pjongjang
Suom. Saara Pääkkönen. WSOY 2009, 180 s.
Edellisessä suomennetussa albumissaan Guy Delisle tarkasteli Burman oloja. Pari vuotta vanhempi Pjongjang vie lukijansa vielä sulkeutuneempaan Pohjois-Koreaan.

Delisle työskenteli kommunistimaassa kahden kuukauden ajan ranskalaisen animaatioyrityksen palveluksessa. Albumi on päiväkirjamainen havaintokokoelma niistä ihmeellisyyksistä, joihin maassa vieraileva länsimainen törmää.

Kahdessa kuukaudessa Delisle ei ole päässyt näkemään Pohjois-Koreaa juuri sen enempää kuin satunnaiset maassa vierailevat turistit tai toimittajat. Mahdotonta se kai onkin, kun valtion asettama opas kulkee lähes jatkuvasti päällystakkina mukana.

Niinpä tarinassa toistuvat samat kuvaukset, joita Pohjois-Koreasta on saatu monet kerrat lukea: metro, josta vieras näkee vain kaksi asemaa, kukkienlasku Kim il-Sungin patsaalle ja autiot moottoritiet.

Delisleltä on nyt suomennettu kaksi albumillista diktatuurireportaaseja, mutta miehen tuotantoon mahtuu muutakin. Vinkiksi WSOY:lle: julkaiskaapa seuraavaksi vaikkapa hillittömät mykkäsarjakuvat Albert et Les Autres sekä Aline et Les Autres.

JAVIER DE ISUSI
Marcosin piippu
Suom. Sari Selander. Like 2009, 136 s.
Meksikon Chiapasin maakunnan tilanteesta ei Suomen mediassa ole viime vuosina juuri juttuja näkynyt. Intiaanikapinalliset nousivat kapinaan 15 vuotta sitten, ja heidän kasvonsa piilottaneesta johtajastaan, subcomandante Marcosista on tullut Che Guevaran veroinen myyttinen hahmo.

Espanjalainen Javier de Isusi, joka on itse käynyt Chiapasissa, pyörittelee sarjakuvassaan Marcos-myyttiä monelta taholta. Hän tuo esiin symbolien voiman, ja piikittelee toisaalta legendannälkäisiä vallankumousromantikkoja.

De Isusi näyttää myös sen, miten vainoharhaiseksi elämä voi mennä tilanteessa, jossa kenestäkään tai mistään ei voi olla varma ja kaikkia on epäiltävä. Loppupuolella tarina taittuu farssin puolelle, kun yhä uudet huppupäiset "Marcosit" kohtaavat toisensa yössä.

Marcosin piippu on kiehtova löytö kielialueelta, josta ei paljon sarjakuvaa suomeksi saada. Liken takakansitekstien laatijoille vinkiksi: jos haluaa nostaa sarjakuvan arvoa vertaamalla sitä klassikoihin, kannattaa opetella kirjoittamaan klassikoiden nimet oikein. Espanjassa saattaa ilmestyä Corto Maltés, mutta Suomessa Hugo Prattin sankari kulkee nimellä Corto Maltese.

MANU LARCENET
Pieniä voittoja 4 - Kukin parhaansa mukaan
Suom. Heikki Kaukoranta. WSOY 2009, 64 s.
Manu Larcenet'n Pieniä voittoja -sarja lienee koskettavin ja inhimillisin käännössarjakuva, jota 2000-luvulla on Suomessa julkaistu. Neljäs albumi päättää sarjan tyylillä.

Sarjan suuruus avautuu vähitellen. Tarinan keskiössä on koko ajan paniikkihäiriönsä kanssa kamppaileva Marco, mutta mukaan on uitettu monia teemoja.

Välillä käsitellään sitoutumiseen ja perheen perustamiseen liittyvää ahdistusta, sitten puidaan isän kuolemaa ja lapsuusmuistoja, höystetään keitosta Ranskan sisäpolitiikalla ja luodaan silmäys siihen, millaiset jäljet globalisaatio jättää syrjäisiin teollisuuspaikkakuntiin.

Kaikesta tästä voisi tietysti syntyä hyvinkin puisevaa sarjakuvaa. Larcenet kuitenkin hallitsee kokonaisuuden ja onnistuu jotenkin selittämättömästi rakentamaan voimakkaita tunnelmia.

Välillä hän päivittelee maailman menoa henkilöhahmojensa suilla runsain sanoin, välillä taas hylkää puhekuplat sikseen kokonaisen sivun ajaksi ja antaa kuvien viedä.

Neljäs albumi alkaa tyystin valkealla maisemalla lumisesta metsästä ja kulkee läpi sävykkäiden sivujen. Mukana on paljon yön tummaa. Viimeisellä sivulla sitten aurinkoa, sinistä taivasta - ja lopuksi jälleen valkeus.

Pieniä voittoja on sarjakuva, joka tekee maailmasta pikkuisen paremman paikan elää.

ENSI KERTAA
Suom. Kirsi Kinnunen. WSOY 2009.
Sarjakuvissa esiintyvä seksi on yleensä miespiirtäjien mieslukijoille suuntaamaa. Uutuusalbumissa Ensi kertaa näkökulma on naisen - albumin kymmenen tarinaa ovat kaikki ranskalaisen Sibyllinen kirjoittamia. Nimimerkin taakse kätkeytyy kolmekymppinen nainen. Kunkin tarinan on kuviksi pukenut (tai riisunut) eri piirtäjä.

Piirtäjät ovat enimmäkseen Suomessa tuntemattomia tekijöitä. Ainoastaan Dave McKean oli minulle entuudestaan tuttu. Kaikkien jälki on vähintäänkin perussujuvaa, ja jonkun Olivier Vatinen viivan sujuvuutta ihailee pidempäänkin.

Kuten nimestäkin voi päätellä, kaikissa Sibyllinen tarinoissa on kyse jostakin ensimmäisestä kerrasta - neitsyyden menetyksestä kimppakivaan. Sibyllinen tarinoissa ei ole mukana synnintuntoa, hyväksikäyttöä tai ongelmia; tässä albumissa seksi on silkkaa iloa ja hyvää oloa.

Piirtäjät näyttävät kutakuinkin kaiken, minkä seksikuvauksissa voi näyttää, mutta lukukokemus ei missään vaiheessa käänny irstaan tai likaisen puolelle.

Tätä voi kutsua taidepornoksi tai hienovireiseksi erotiikaksi, aivan sama, mutta albumi on onnistunut kokonaisuus.