HARRY SALMENNIEMI - Runojä

HARRY SALMENNIEMI

Runojä

Otava 2011, 70 s.
Uusin suomalainen runo sisältää kaikessa absurdissa kokeilevuudessaan jonkinlaisen antropologisen ulottuvuuden. Tulevia muistijälkiä, kielellisiä peilimäisiä heijastuksia, kielen jäänteitä ja todistuskappaleita lajikäyttäytymisen nykytilasta ja kommunikaation tulevaisuudesta.

Runous on ottanut sattuman ja moninaisuuden paikan tosissaan, olemista ja runoutta määrittävinä perustavanlaatuisina elementteinä.

Runo ei voi poistua todistajan paikaltaan, paeta tästä kielen katkelmallisesta maailmasta, sattumien määrittämästä nettiviidakosta. Jyväskyläläinen Harry Salmenniemi kirjoittaa. "Todellisuus paljastuu kaoottiseksi merkitysviidakoksi, jossa alkuperäiskansat syövät jätteitä ja muita sivilisaation armonpaloja." Sitä tapahtuu todella, lajien kuolemaa, merkityksien katoa.

Salmenniemen kolmannen kokoelman kohdalla tähän nykyhetken kommentaariin yhdistyy vahva tietoisuus runouden modernismista, omakohtainen modernismin arkeologia, runouden sisäinen kommentaari nykyhetken kirjallisuuden tilasta. "Ruumiimme on jatkuvassa, rytmisessä yhteydessä planeettaamme."

Uudessa kokoelmassa runous on Salmenniemelle entistä holistisempi, entistä kokonaisvaltaisempi kielellinen tapahtuma.

Verkon silmässä

Olemme kielessä kuin verkossa, emme pääse siitä pois (vrt. Uuno Kailas: "Olen verkon silmässä kala / en pääse pois"). Kailaan syvän eksistentiaalisen huokauksen tilalle ovat syntyneet nyt kryptiset ja ironiset, tasa-arvon kielipelit, joskus turhan kuivakkaat ja hedelmättömätkin vainiot, usein vailla kauneuden pistäviä ohdakkeita.

Salmenniemen uudessa kokoelmassa kauneuden ohdakkeita ei ole kuitenkaan unohdettu, ja tämä tekee aina ironiasta henkilökohtaisempaa ja kokonaisvaltaisempaa.

Jalostunut ironia kosii Salmeniemen säkeitä sivilisaatiokriittisin, välillä aika vaikuttavinkin äänenpainoin.

"Aamulla syötyäsi muffinssin/ valmistaudut viiltelemään/ viillokkia. Vihaan marinadia/ joka nauraa elämälle yleensä."

Sana- ja merkityskollaasien ohessa Salmenniemi hioo kuvansa tarkasti, sitaattinsa, kollektiiviset unensa peilinkirkkaaksi kieleksi.

Näin "muodollisesti pätevä ilmaisu" oikeuttaa syventymisen epälyyriseen, proosalliseen aineistoon, kuten kommunikaation oikosulkuihin, ajatusspasmeihin ja yksityisiin, tragikoomisiin katastrofeihin. Tragikoomisissa katastrofeissa ihmissuhteet näyttelevät pääosaa kaikella inhimillisyyden vimmalla.

Kieli voi vilistä viruksia, sanat voivat käyttäytyä merkityksien kadotessa kuin tuhoavat virukset. Runous voi olla tämän prosessin tutkimista, mutta myös vastarintaa. Runojä-kokoelmassa kielen synty ja kuolema on jatkuvaa taistelua merkityksien olemassaolosta, reviiristä ja elintilasta. Runojä on harkittu ja hallittu kirjallinen teko. Ja tässä mielessä sangen kunnianhimoinen ja kunniallinen juttu, orgaaninen kokoelma.