Halla Otto - Risto Urrio

Risto Urrio Halla-Otto Leikkimieli-Kustannus 2008, 208 s.

Aika erikoista, että Risto Urrio ei petäjävetisestä originellista Halla-Otosta kirjoittaessaan pyri käsittelemään "kylähullua" kovinkaan yleistettävästi kulttuuri-ilmiönä. Urrio tyytyy lähinnä esittelemään heistä yhden. Sellaisena teos on kunnianosoitus.

Kylähulluja esiintyy maailman sivu. Moni muistanee ainakin televisiottoman aikakauden lapsuudestaan vähintään yhden. Yleistä on, että paitsi "hulluutta" heihin liittyy tietty kiehtovuus, viisauttakin. Kun viihdettä nykyisessä mitassa ei tunnettu, he olivat aikansa ruumiillistuneita ja tavallisesti harmittomia hauskuuttajia ja pelottajia.

Kylähulluuden ilmiön sellaisenaan tarkastelu olisi mielestäni ollut vaikka yhden luvun verran paikallaan.

Sen sijaan Urrio koostaa runsaista aikalaismuistikuvista katkelmien kimaran, kokokuvan Keski-Suomessa vaikuttaneesta kulkumies-haitarinsoittajasta Otto Halla-ahosta (1875-1956), tämän erikoisista päähänpinttymistä, tavoista, soitoista, sutkauksista.

Oleellista on tarkkailla, miten aikalaisihmiset omalaatuiseen haitaristiinsa suhtautuvat. Teos on kaskunomaisten pikkusattumusten kooste. Yhdellä kertaa luettavaksi se toistaa itseään. Poiminnoin se on metka. Kuva-aineisto värittää kirjaa oivallisesti. Innoittunut suhtautuminen kohteeseen kasvattaa teoksen vaikuttavuutta.

Analysoimatonta, mutta oivallista

Risto Urriolle on Halla-Otosta kirjaa kootessa kerrottu, kirjoitettu ja viestitetty sen verran aktiivisesti, että mikään tuskin voisi paremmin puoltaa nimipersoonaa kohtaan tunnettavaa yleistä mielenkiintoa. Kirjan tekijä puolestaan on katsonut parhaimmaksi jättää karsimisen mahdollisimman vähiin. Kansiin pääsee paitsi toistoja myös aiheen erityisyyttä alleviivaamattomia "mitä ja mistä tahansa" -hokemia, vähän madaltavaa jokapäiväisyyttä.

"En ole pyrkinyt tekemään Halla-Oton elämäkertaa, en liioin paikkansa pitävää dokumenttia", tekijä huomauttaa. Hän avaa tarina-arkun ja antaa Oton omillaan tulla lukijaa liki, milteipä kuin samaan tupaan ja niin, että haitari on "nyöpällään", kuten soittaja sen itse sanoillaan toisi ilmi.

Oivallista tämä Urrion harjoittama analysoimaton kerrontatapa lopulta omaa painoaan on. Otto syntyi torppaan, kahdeksantena lapsena. Sukutaulu on kirjassa kohdillaan, mutta tarinan juuri ja harjas löytyy toisaalta: "Mies päätti ansaita elantonsa soittamalla ja puhumalla". Tästä se alkaa.

Halla-Otto käy lukijalle tutuksi, kun hänet tavanneet sanovat sanansa. Heitä tulkitsematta Urrio antaa heidän hyvin puhua - tosin takertuen monesti nimenomaan haasteltujen omaan henkilötaustaan. Hauska tietää mitä he ovat, milloin syntyneet, mistä tulevat, mutta ei kirjalle vain eduksi, kun näin joskus tapahtuu pääasian, Oton kustannuksella.

Kuva- ja tekstimateriaali kasvaa ainutlaatuiseksi ajassa poukkoilevaksi tallenteeksi, jonka arvo on nähdäkseni mittaamaton hyvin paljolti sen vuoksi, että kysymys ei ole vain Halla-Oton persoonallisuudesta. Ei pelkästään siitä, vaan kyllä näillä sivuilla kulttuuri-ilmiötä sinänsä analysoimattakin poiketaan kotiseudun lähihistoriassa, kuvataan katuja, raitteja, toria, maalaisinteriöörejä, ollaan paikalla silloin kun Halla-Otto oli, soitti tai oli sille päälle sattuessa soittamatta.

Hevosenkakkaratkin neuroosin kohteena

"Kylähullun" ominaisuudet juoksevat läpi katkelmien. Korostuneesti vaikka ei mietitysti eikä tarkennetusti käy ilmi, että pelimanni eli jatkuvien pakkoneuroosien vallassa, järjesti tiellä tikkuja ja hevosenkakkaroita oikeaan asentoon, tuntikausia toimitti niin. Parkkeerasi pyörän tarkasti määräämäänsä asentoon ja arvosti sitä likipitäen inhimillisenä lentona. Niin edelleen. Oli luonnonlapsi. Eläimellinen vähän, tokaisevalla huumorilla omituisuudet kuittaava.

Hän oli ylitarkka rahoistaan. Todisteli höylin perustein paremmuuttaan ja voitti alemmuudentunteet soitollaan. Tai vaikka ja vieläpä; osoittamalla että osaa soiton aikana tehdä mitä tahansa muutakin asiaa: puhua, syödä, tanssia toista tahtia jne.

Toisen tahdin kulkijana emme löydä Otosta fundeeraavaa kansanfilosofia, mutta tapaamme pakkorituaalien orjan, joka joskus harjoitti kiusallista tapaorjuutta niin sisukkaasti, että kanssaihmisten oli lopulta tarpeen hyväksyä hänet ja hänessä "hulluuden" takana piilevän "jokin". Harmiton se kuitenkin oli. Meissä kaikissa on vähäsen Halla-Ottoa, tuntuu olevan kirjan yksi sympaattinen sanoma. Joillain tapaa opimme Oton kautta huomaamaan, ettei mikään erilainen sittenkään poikkea omasta outoudestamme. Siitä, joka luo meistä erilaisia.

TEPPO KULMALA