Hanna-Riikka Kuisma – Valkoinen valo

Psyykkinen ja fyysinen naturalismi – omanlainen inhorealismi – yhdentyvät Hanna-Riikka Kuisman raa’an tehokkain kielikuvin hoippuvassa ja väkevästi aistivassa romaanissa. Valkoisen valon henkisen tuskan ja ruumiillisen kivun, päihde- ja lääketokkuran tai paniikin muodot muistuttavat päästämätöntä painajaista, kuoleman porttien aavemaista natinaa, jatkuvien oksennuskohtausten välitilaa.

Teos on raamatullisin henkilönimin etenevä via dolorosa. Se syöksähtää niskaan kuin pelokas peto, jonka karjahduksessa tunnistaa myös kujanjuoksun kaltaista prosessia seuraavaa puhdistusvaikutusta. Kärsimyksen ilmaiseminen tuntuu kirjassa huutavan puoleensa masokistista hurmosta, joka palkitaan – lukijasta riippuen – hieman hellittävällä, ehkä vapauttavallakin tunteella.

Ahdistusnäytelmänä ja kaaoksen kuvana Valkoinen valo vaikuttaa nykymytologiselta matkalta hirviöiden yöhön, ahtaiden huoneiden golgatalle, joka on tukehtumaisillaan ja huutaa sovituksen, valon ja rakkauden tarvetta.

Henkilöt muistuttavat niinkin paljon toisiaan, että mieltyvät eräänlaiseksi kollektiiviksi tai yksiyhteiseksi hahmoksi, jonka pää on kuin käpertyneellä erakolla ja raajat kuin yhteyttä ja tarttumapintaa harovilla myrkytetyillä villieläimillä.

He ovat somaattisia kipupisteitä vilisevissä sielunvankiloissa. Ahdistuksen kuvauksesta tulee niin olennaista, että tarina lähihenkilöhistoriasta juontuvine selityksineen jää kenties liikaakin toiseksi. Silti varhaisemmat vaiheet selittävät eksyneisyyttä ja pyrkimystä löytää huojennusta: toisistaan, unesta, päihteistä.

Kirjoitus ei anna rauhaa itselleen, henkilöilleen, nykypinnalliselle elämänmuodolle tai lukijallekaan.

Tajunnanlaukka, naturalismi, ryöppyävä rytmi naulaavat tekstiä raamatullisiin yhteyksiinsä rituaalinomaisessa vimmassa. Kerronta tuottaa sekä aidosti tuntevan vaistoavuuden että yksipuolisuuden vaikutelmaa.

Vaikka kielteisyys synnyttää kuin pitemmälle jatkumisensa mahdottomuuden vuoksi myös vastakohdan – myönteisen liikahduksen – ehtivät paniikki ja kaaos turruttaa ja viedä romaanilta ilmaa ja verta.

Tunnistavasti, hengästyneesti, uuvuttavasti Kuisman kertojan kärsimyksessä vahva ääni kuitenkin kuvaa ihmisen koko olemusta ravistelevaa heikkoutta sekä sitkeyttä sortumisen vaiheissa. Henkilöille ei voi sanoa: ”koeta kestää, kyllä se siitä”. He näyttävät tarvitsevan rujouttaan elääkseen sitä läpi, selvitäkseen psyykensä motiivein jotenkin jonnekin – huonommin tai vähän paremmin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.