Hannes Markkula: Presidenttien ja murhamiesten pöydissä

Hannes Markkula

Presidenttien ja murhamiesten pöydissä

Teos 2015. 246 s.

Sanotaan, että ensimmäisen puolikkaan urastaan toimittaja kirjoittaa asioista, joista hän ei tiedä mitään, ja toisen puolen toimittaja vaikenee asioista, joista tietää jotain. Entä eläkkeellä? Silloin toimittajalla on varaa lausua pari valittua sanaa ammattikunnastaan ja mediasta.

Ällistyttävän 47 vuoden toimittajauran Ilta-Sanomissa tehneen Hannes Markkulan muistelmissa hyvän osan ottaa mediakritiikki. Journalismin ja mediabisneksen kriittinen arviointi on tyylilaji, jota ei juuri tapaa medioissa. Se on ihmeellistä, sillä yhteiskunnan epäkohtien kaivelu ja kriittisyys kuuluvat toimittajan työn kivijalkaan.

Yksi syy median itsekriittisyyden puutteeseen ja toimittajien itsesensuuriin lienee nykyjournalismin bisnesvetoisuus. Jos mielii säilyttää työpaikkansa jatkuvien yt-neuvottelujen aikakaudella, toimittajan ei parane arvostella julkisesti neljättä valtiomahtia saati omaa mediaansa. Niin, eihän kaupankassakaan moiti myymäänsä maitotölkkiä asiakkaalle.

Millainen on Markkulan mielestä nykytoimittaja ja -media? Toimittaja on veltto somettaja, joka käyttää työaikansa tietotekniikan räpeltämiseen. Toimittaja ei kiireiltään näe maailmaa ympärillään, ei verkostoidu oikeassa elämässä eikä tunne keskeisiä tietolähteitä. Toimittaminen on monisähläämistä, jälki kepeää ja pirstaleista. Ja mikä pahinta: ”toimittajat pelkäävät kirjoittaa totuuksia”.

Karun karikatyyrin vastapainoksi Markkulan ihanne on vanhan koulukunnan uutistoimittaja, joka tuntee keskeiset ihmiset ja uutisten taustat. Hän on innostunut, rohkea, kriittinen, pirullisen sinnikäs, syventävä tiedonkairaaja ja alati uutisnälkäinen – juuri sellainen kuin Markkula itse vaikuttaa olevan muistelmiensa perusteella.

Ilta-Sanomien rikos- ja oikeustoimittajana Markkula muistetaan liikanimestään Murha-Markkula. Lempinimen antoivat toimittajakollegat elokuussa 1971, kun Markkula sai vinkin henkirikoksesta Inkoossa ja ennätti rikospaikalle ennen poliisia. Syntyi legenda.

Markkula ei liikanimestään pidä: eihän hän mikään murhamies ole, vaan ”kunnon mies”, jonka työhön kuului toisinaan haastatella murhista epäiltyjä ja tuomittuja.

Tunnetuimpia Markkulan tapauksia on Kytäjän kartanon kolmoissurma 1972. Markkula sai sinnikkyytensä ansiosta lyhyen haastattelun kartanon nuorelta isännältä, joka paljastui pari päivää myöhemmin kolmen retkeilevän pojan surmaajaksi.

Kerkeä rikostoimittaja herätti huomiota. Kun Iltaset-lehti houkutteli isoilla eduilla Markkulaa leipiinsä 1973, hän rohkeni pyytää Ilta-Sanomien pelätyltä johtajalta Teo Mertaselta ”erikoistoimittajan tittelin, palkkaa lisää 500 markkaa kuukaudessa – ja pullon Bacardia”. Markkula sai kaiken, pientä rommipulloa myöten.

Uransa varrella erikoistoimittaja on saanut päätoimittajilta kehujen lisäksi päättömiäkin juttuaiheita: ”Mene tekemään juttu kuopasta, joka häiritsee autoliikennettä juuri kotini edustalla Haagassa”.

Jotkut asiat lehtien toimituksissa ovat muuttuneet normaalin työelämän suuntaan. Ainakaan toimittajakunta ei enää ryyppää yhtä tolkuttomasti kuin 1960–70-luvuilla. Markkulalle alkoholista ei tullut ongelmaa kuten monille kollegalle.

Konkari muistelee esimerkiksi Ilta-Sanomien vuoden 1978 kesätoimittajaa Aki Kaurismäkeä, jonka ”veltto olemus liikkui toimitustiloissa kuin haamu”, usein pikku kaljoissa. Kaurismäen vuorokesätoimittajan pesti päättyi, kun hän kerran tuli yhdeksän aamuvuoroon kello 11 jälkeen selvästi päissään. Kaurismäki joutui päälliköiden puhutteluun ja lähetettiin kotiin selviämään. ”Anna edes taksiseteli, niin pääsen tässä menemään”, pyysi tuleva elokuvaohjaaja lähtiessään uutispäälliköltä.

Iltapäivälehden toimittajana Markkula taipui moneen, myös missikisoihin ja viihdejuttuihin. Markkula arvostaa korkealle seurapiiritoimittaja Rita Tainolan, joka on ”armottoman utelias, erilainen, nopea, suulas, ihastuttava ja kovaääninen”. Myös toimittaja-kirjailijat Arto Paasilinna ja Jari Tervo ansaitsevat Markkulan muistelmissa oman luvun.

Markkula muistaa tuttavapiirinsä merkkihenkilöt ja saavuttamansa ansiomerkit. Ehkä tietoisuus omasta asemasta ja vaikutusvallasta kuuluu kokeneen toimittajan perusluontoon. Ulkopuolisin silmin itsekorostuksen voi nähdä silkkana narsismina.

Juuristaan Markkula avaa kiintoisan puolen: hänen äitinsä oli kotoisin entisen Jugoslavian alueelta, Dalmatian rannikolta. Siksi poikakin oppi serbokroatiaa – ja tuli koulukiusatuksi tumman hipiänsä vuoksi. Vanhempien ero oli puolestaan elämän suurin pettymys.

Markkulan kiinnostus toimittajan työhön alkoi kristillisen poikakerhon lehdestä. 15-vuotiaana hän valisti ammatinvalinnan ohjaajaa koulussa: ”Isona ryhdyn toimittajaksi ja menen Ilta-Sanomiin, joka on jännittävä lehti, aivan erilainen kuin kuivat aamulehdet”.

Kahden kesätoimittajakauden jälkeen Markkula nimitettiin Ilta-Sanomien vakituiseksi toimittajaksi helmikuussa 1967. Hänen toimittajauransa yhden työnantajan leivissä – 47 vuotta – on niin kova juttu, että tulevat toimittajat eivät koe vastaavaa koskaan.