Hannu Mäkelä - Venäjää aikuisille. Lyhyt oppimäärä.

Tammi 2012. 256 s.

Kirjailija-toimittaja Hannu Mäkelä (s. 1943) on matkaillut paljon Venäjällä, tehnyt yhteistyötä lastenkirjailija Eduard Uspenskin kanssa ja sivunnut Venäjää silloin tällöin muutenkin. Uudessa kirjassaan hän on herkistynyt setvimään niin itänaapurin kuin omaakin sielunelämäänsä – osin henkilökohtaisista syistä.

Venäjää aikuisille on episodimainen muistelma- ja rakkausromaani. Se on enemmän henkilökohtainen kirja kuin mekaaninen ”lyhyt oppimäärä” antaa ymmärtää. Alaotsikko palauttaa mieliin tylysti Stalinin kauden pahimmat pseudotieteelliset lyhennelmät vaikkapa puoluehistoriasta. Ehkä alaotsakkeen tarkoitus onkin naurattaa, arvelisin.

Mäkelä nimittäin osaa kirjoittaa huumorilla ja tunteella ja pohtia kokemaansa aikuisen rakastuneen miehen näkökulmasta. Tämä mies, Hannu Mäkelä itse, on aivan selvästi ihastunut Venäjään ja venäjän kieleen entistä syvemmin – rakastuttuaan venäläiseen naiseen.

Venäjää aikuisille ei ole aivan tavallinen rakkaustarina. Monessa mielessä Mäkelän teksteistä löytyy jotakin sellaista samaa Venäjään tutustumisen, uuden ihmisen löytämisen iloa ja intoa kuin vaikkapa toimittaja Anna-Lena Laurenin muutaman vuoden takaisesta esikoisteoksesta Hulluja nuo venäläiset.

Mutta erotuksena Laurenista Mäkelä ei kirjoita varsinaisesti paljonkaan ”nykyvenäläisten arjesta”. Mäkelän Venäjä-rakkaussuhde on hänen oma suhteensa venäjän kieleen, uuteen vaimoonsa ja venäläiseen kirjallisuuteen, uskontoon ja kulttuuriin. Nämä teemat tirkistelevät koko ajan kirjailijan Venäjän matkojen ja kaupunkivaellusten takaa. Kysymys on siis siitä, miten suomalainen venäjää puhuva mies arvioi näkemäänsä ja sulattaa kokemaansa kymmenien vuosien Venäjä-tietämyksellä – ei niinkään siitä, mitä ”arki” venäläiselle tarkoittaa.

Byrokratia-arjesta ja esimerkiksi lähiöelämästä saamme nauttia vasta aivan kirjan loppupuolella, kun aletaan järjestellä suomalais-venäläistä avioliittoa, mikä tosin on 2000-luvulla naurettavan helppoa verrattuna 30–40 vuoden takaisiin kokemuksiini.

Rakkauskirjan edetessä lukija alkaa myös ymmärtää, että vasta uusi ja hyvin intiimi suhde avaa vanhenevan kirjailijan silmät näkemään venäläistä ihmistä harvinaisen monipuolisesti, hyvine ja huonoine puolineen. Myös suhde suomalaisuuteen kristallisoituu.

Juuri Mäkelän rehelliset ja tuoreet havainnot tekevät tekstistä myös jotenkin liikuttavan. Olen lukenut Mäkelän huikeat Isä- ja Äiti-kirjat, nuo hänen omia vanhempiaan käsittelevät muistelmat.

Mielestäni juuri isäsuhdetta käsittelevä Isä on Mäkelän parhaita, uskomaton tarina siitä, millaiseksi isän ja pojan suhde saattaa pahimmillaan muodostua. Siihen verrattuna kirjailijan Venäjä-suhde vaikuttaa lähes täysin mutkattomalta, joskin – kuten rakkauden iskiessä pitääkin – hyvin romanttishohtoiselta. Ei se lukemista häiritse.

Päinvastoin, Hannu Mäkelä on kirjoittanut henkilökohtaisen Venäjä-suhteensa auki mielenkiintoisesti ja monitasoisesti.

Pentti Stranius