Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakamin uusin proosasuomennos menee hänen tuotantonsa varhaisvuosiin. Vuonna 1985 alkujaan ilmestynyt Maailmanloppu ja ihmemaa -romaani osoittaa jo kirjailijan tunnusomaisen psykologisen surrealismin.

Kerronta vuorottelee kahden erikoisen maailman kesken. ”Kovaksikeitetty ihmemaa” keikaroi tieteisjännärin tavoin Tokion kaduilla ja maan alla, tiedon ja mielen kummajaisissa. ”Maailmanloppu” avaa puolestaan myyttisen, muurien ympäröimän maailman, jossa yksisarviset ja ihmiset elävät luonnotonta ”täydellisyyttä”. Perin hitaasti avautuu, miten erilaiset maailmat kytkeytyvät toisiinsa.

Maailmanloppu ja ihmemaa erottuu Murakamin tuotannosta juuri ajattoman ja salaperäisen fantasiamaailman osalta. Rapistuvaa kulttuurihistoriaa henkivä kaupunkimiljöö ja tavattoman kauniisti kuvattu luonto ovat kuin Miyazakin unenomaista animaatiota proosan muodossa.

Sen sijaan romaanin toinen taso, tokiolaisen ”Laskijan” ympärille puristuva noir-henkinen tieteisseikkailu, on perin tuttua Murakamia. Ihmissuhteet merkitsevät viileää dialogia, mielen sopukoiden tonkimista, liberaalia seksuaalisuutta, välittömiä nautintoja ja pieniä perversioita.

Jälleen kerran Murakami nivoo hillityn japanilaisuuden hillittömään eurooppalaiseen dekadenssiin, joka lainaa spontaanisti Dostojevskin Karamazovin veljeksiä ja Camus’n Sivullista, John Fordin elokuvia, Bachin Brandenburgilaisia konserttoja, Bob Dylania ja Duran Durania.

Taidehistorialliset sitaatit eivät peitä sitä, että romaani aiheuttaa puistattavia takaumia 1980-luvun pinnallisuudesta, hedonismista ja narsismista. Ihmisten jäätävä itsetietoisuus vastaa heidän tuotemerkkitietoisuuttaan, missä on toivottavasti ripaus kirjailijan itseironiaa.

Raisa Porrasmaa jatkaa Murakamin teosten suomentamista suoraan japanin kielestä. Hän selviytyy mielikuvituksellista sanastoa vilisevästä haasteesta erinomaisesti. Kieli on poikkeuksellisen virheetöntä ja luistavaa.