Haruki Murakami - Norwegian Wood

Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2012. 425 s.

Viehättävä, riipaiseva, aseistariisuva, ärsyttävänkin oivaltava. Jos näillä sanoilla sopii kuvata kaikkein parhaita pop-yhtyeitä – siis niitä eksentrisiä ja hieman elitistisiä tapauksia, joiden sädekehää miljoonamyyntikään ei heikennä – voisi samassa hengessä heittää, että japanilainen Haruki Murakami on kulttibändi, jonka läpimurtolevy oli vuonna 1987 julkaistu Norwegian Wood.

Vertauksessa ei ole kyse pelkistä laatusanoista. Jotain perinpohjaisesti musiikillista tässä rakkaudentuskia kuvaavassa romaanissa on. Ja muutoinkin kuin musiikkipitoisen kuvaston puolesta.

Kun kirjan kertoja Toru Watanabe on nuori mies 1960–70-lukujen vaihteessa, taustalla soivat lukemattomat länsimäiset yhtyeet ja artistit, joista etenkin Beatles on Torun rakastamalle Naokolle tärkeä; kirjan alussa miltei nelikymppiseksi ehtinyt Toru liikuttuu heikotukseen asti kuullessaan imelän orkesteriversion tämän lempikappaleesta Norwegian Wood.

Heikotus poikii pitkän kertomuksen, ironisen, surullisen ja nostalgisenkin, jossa Toru läpikäy suhdettaan paitsi elämänlankansa vähitellen kadottavaan Naokoon myös tämän toveriin Reikoon sekä värikylläiseen Midoriin.

Kukaan ei ole vailla painolastia; Murakamin taito – hänen keveytensä, jota musiikkikriitikot olisivat joskus kutsuneet ”pop-sensibiliteetiksi” – piilee hänen tavassaan laittaa henkilöt kertomaan tuskansa toisilleen.

Kertomuksen säikeet punoutuvat toisiinsa ilman juonenkehittelyn pakotetta.

Siksi Murakami onnistuu tavoittamaan henkilöidensä kaipuut niin koskettavasti. Kertomuksen kierteistä pyörähtää käyntiin onttojen sydänten karuselli: kun yksi rakastettu katoaa, jäljellejääneet asettuvat uuteen kuvioon – kunnes yksi taas katoaa ja joku muu ottaa hänen paikkansa.

Tämä tekee kirjan yhdestätoista luvusta pakahduttavan hienon sarjan: kuten jokainen hyvä albumi, Norwegian Wood alkaa vasta loputtuaan.

Hannu Poutiainen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.