Heikki Haavikko: Paavo Haavikko, isä

Heikki Haavikko

Paavo Haavikko, isä

Teos 2015. 296 s.

Toimitusjohtaja Heikki Haavikko oli isänsä Paavo Haavikon sihteeri, yhtiökumppani ja omaishoitaja. Pojan muistelmien parasta antia ovat omaishoitajan työn kuvaus ja isän perustaman kustantamon Art Housen historia.

Paavon paljon puhutut miljoonat olivat paperia, kun yhtiö kävi konkurssin partaalla. Otavan Reenpäille näyttääkseen isä Haavikko otti maanisessa vaiheessaan kymmenien tuhansien painoksia romaaneista, joita myytiin muutama tuhat. Niinpä kustantamon kaunokirjallinen puoli kuihtui ja tukijaloiksi kasvoivat sarjakuvat ja tietokirjat. Pojan käsissä kustantamo voi nyt hyvin nimikkeistä, joista suurin osa myy alle 1 500 kappaletta.

Kirjallisuushistorialta kuulostaa myös se, että Haavikko ”puhui koko ajan kirjoittaessaan”. Ja vahvistuksena vanhoille jutuille selviää, että Paavo ei laulanut, nautti viinistä niin kuin toisista naisista samaan aikaan, kun hän oli naimisissa toisen vaimonsa Ritvan kanssa.

Paavo Haavikon ensimmäisen vaimon ja Heikin äidin Marja-Liisa Vartion kuoleman syystä saadaan kirjaan toinen puoli, joka koostuu oikeudenkäynnistä.

Valitusten pääsyyllinen on Mauno Saaren elämäkerta Haavikko-niminen mies (2009), jossa ”isän ja pojan suhde häväistiin, molemmilta vietiin kunnia ja minulta oikeus”. Heikki ei kyllä myönnä kirjaa lukeneensa. Sen sijaan isän kummipoika Jaakko Anhava on lukenut noin 200 virhettä.

Hyvä, että oikaistaan, mutta miksi oikeutta päästiin käymään vain yhdestä virheestä: äidin lääkityksestä, josta isä kantoi syyllisyyttä. Toisaalta vertaamalla pojan kertomusta isän kolmeen muistelmaan syntyy toisia oikaisuja.

Esitellessään kirjansa sotasyyllistä Heikki Haavikko käyttää lähteenään isänsä teosta Prospero (1995). Jos käyttää samalla tavalla Prosperoa lähteenään pojan esittelyyn, selviää, että isä vei Heikin (s. 1960) kouluun, teki retkiä perheen tiluksille, ja Heikillä on vaimonsa Anna-Liisan kanssa kaksi lasta.

Esimerkiksi opinnoista, sihteerin töistä ja urheiluista ei kerrota. Kun pojan kirjan vihollinen on julkaissut kotimaisen narratiivisen urheilujournalismin esikoisen Juoksemisen salaisuudet (1979), on outoa, että avomerisoutajaksi ja umpihankihiihtäjäksi päätynyt Heikki väittää, että ei olisi ”kiinnittänyt mitään huomiota” Lasse Virénistä kertovan kirjan kirjoittajaan.

Lisää ristiriitaisuuksia. Miksi Jukka Kemppinen on esiteltävä Paavon ystäväksi, vaikka yhteyksiä ei ollut käytännössä vuoden 1987 jälkeen? Miksi ei kerrota Antti Hyrystä, joka Prosperon mukaan loukkaantui samasta syytä kuin Kemppinen: Paavolla oli suhde Kemppisen vaimon kanssa?

Perheystävä Hyry katoaa kirjasta niin kuin Heikin sisko Johanna sairastuu. Siskon nuoruutta kerrotaan poikaystävien nimiä myöten, mutta kuolemaan johtaneen masennuksen syitä ei avata. Sen sijaan ? Heikin lukematta jääneestä Saaren kirjasta ? korjataan paikka, jossa Johanna jäi bussin alle.

Prosperossa isä katsoo Rauta-aikansa vuonna 1994, pojan kirjassa 2007. Prosperossa viinipullo lentää ja pöytä halkeaa, mutta poika ohittaa isänsä vihapäisyydet sillä, että ei muista niin tapahtuneen.

Kun isä hyvästelee poikansa sairaalassa kysymällä tilinsä saldoa (200 000 euroa), tunnistan ahdistuksen naurun takaa. Meidän kitupiikkien sukupolven synnytti kaiken menettämisen pelko. Miten pitkä sodan varjo on, siitäkin kirja muistuttaa.

Heikin Helsinki jakaantuu joko Haavikon ystäviin tai vihollisiin. Onneksi on äidin synnyinseutu Savo ja Pudasjärven metsästysmaat, josta löytyy vain ystäviä.