Heikki Willamo – Vuosi metsässä, Sanna Kauppinen – Kun metsä mustenee, Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo – Kultainen metsä

Vuosi metsässä
Kun metsä mustenee
Kultainen metsä

Kirjallisuuden professori Kai Laitisen esseekokoelma Metsästä kaupunkiin alkaa huomiolla, jonka matkustelevat suomalaiset tekevät poikkeuksetta: Kun Suomea katselee lentokoneesta, näyttää aluksi siltä kuin lähes koko maa olisi metsän peitossa. Metsäkansalaisen identiteettiä ei siis tarvitse välttämättä mennä löytämään kaukomaiden koti-ikävästä, sillä syvä tunne omasta paikasta palautuu mieleen jo nousulennon aikana.

Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen näyttelyssä Kultainen metsä järkyttävin kuvasarja on otettu yläilmoissa. Ilmakuvissa maisemat näyttävät ensin kiehtovilta, kunnes lähitarkastelu paljastaa ne avohakkuiden tuottamiksi. Jo Kimmo Kaivanto operoi teoksessaan Kun meri kuolee juuri kauneuden ja tuhon ristiriitaisella visuaalisuudella. Käsite metsänhoito näyttäisi merkitsevän juuri metsän kauneusarvojen vaalimista, mutta käytännössähän sen varjolla avohakkuut alkavat kasvaa tikkusuoraa monotoniaa.

Maan tasolta kuvattuna kauneusharha katoaa. Menetetty metsä -sarjassa valokuvataiteilijat yhdistävät ihmisen kuvan ja avohakkuun maiseman niin, että yhteys näyttäytyy kuin miljöömuotokuvana. Lähinnä yläluokkaisiin sisätiloihin kehitetyn miljöömuotokuvan traditio muuntuu valokuvissa esittämään ihmisen ja hänen ympäristönsä traagista suhdetta. Metsäkone on tehnyt avohakkuita myös Kalevin ja Pentin mieleen.

Kai Laitinen näkee ilmasta klassisen suomalaisen romaanin koko maiseman. Hän toteaa, että sen suuri traditio alkaa metsästä. Juoneen kiinnittyneelle lukijalle romaanien maisemaa kuvailevat jaksot ovat silti kiusallisia. Roland Barthesin pintapuolisen lukemisen ajatusta soveltaen ne edustavat enemmistölle selailun vaihetta. Pitäisikö maisemakuvaukset siis lukea aivan erikseen ja varmuuden vuoksi vielä alleviivata, jotta pääsisi ilmasta nähtyyn tunteeseen jo kotisohvalla.

Valokuvalla on kyky nostaa hajamielisyyttä synnyttäneet jaksot pääosaan. Heikki Willamon Vuosi Metsässä ilmestyi ensin kirjana. Näyttelyssä sen tekstit eivät ole välttämättömiä, sillä valokuvat kertovat kyllä kaiken tarvittavan ja ilman taiteilijan kirjoitusta katsoja liittää näkemänsä rohkeammin omaan metsätarinansa. Riittää, kun tietää, että Willamo päätti viettää vuoden ajan muutamia päiviä kerrallaan 200 hehtaarin suojellussa metsässä. Kuvasarja osoittaa, että päätös piti. Willamo näyttää tutustuneen vuoden aikana myös töyhtöhyyppään, joka esittäytyy kuvissa metsän stand up -koomikkona.

Ehdoton aika- ja paikka rajaus sisälsi myös toisen ehdottoman päätöksen. Alkuvaiheessa Willamo nimittäin kuvasi metsää värikuvina, mutta tuloksiin tyytymättömänä hän vaihtoi mustavalkofilmiin. Onkin hyvä, että Saarijärven museon ja Jyväskylän taidemuseon välimatka on yli 50 kilometriä, sillä siirtymän aikana halu hedelmättömään vertailuun haipuu ajatuksista. Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Kultaista metsää on kuvattu enimmäkseen värikuvina. Jos kirjavuuden tuntua syntyy, se johtuu pelkästään teosten runsaudesta. Varsinkin suuret panoraamakuvat kärsivät ahtaudesta.

Metsäpuhetta on kolmella ruudulla etenevä filmi. Kun kamera panoroi metsää, syntyy ihmeellinen aistimus. Erityisesti sekametsän vihreän sävyt yhdessä valon kanssa luovat katsomiseen aivan kuin herkän 3D-vaikutuksen. Puhetta ei edes tarvittaisi, vaikka sekin on tärkeää. Puheesta nappaan yhden ajatuksen: metsä on niin monimuotoinen, että ihmisen on mahdotonta ymmärtää sitä täydellisesti.

Näyttelyt osoittavat, että taiteella on tärkeä tehtävä ymmärtämisessä. Sanna Kauppinen pyrkii ymmärrykseen aivan erityisellä menetelmällä. Hän asuu pienen suojelumetsän laidalla ja on valinnut kohteensa metsän vanhoista puista. Puiden rungot hän on piirtänyt todellisessa mittakaavassa lyijykynällä kuultopaperille. Installaatioon kuuluu myös valokuva hakkuuaukiosta ilmiselvänä vertailukohtana vanhojen puiden viisaudelle. Taiteilijan viesti näyttäisi olevan, että pitäisi alkaa nähdä puu metsältä monimuotoisuuden ymmärtämiseksi.

Kauppisen valokuvat käsittelevät muinaista metsäuskontoa. Ainakin minulle riittää jo taidokkaiden piirustusten sisältämä hartaus muinaisuskon jatkeena. Kovalaisen ja Sepon näyttelyn yksi teema liittyy kuvausmatkaan Shiokukun saarelle Japaniin, jonka metsissä voi kokea luonnonuskonnon viimeisiä rippeitä. Vain kuvaa rajaamalla kaadettu metsä jää sielläkin pyhän metsän ulkopuolelle.

Moni katsoja kuulemma palasi hakkuuaukioiden kuvista takaisin pyhän metsän harmoniaan. Minulle rauhoittumiseen riittivät kuvat Kuusamon ikimetsistä.

Jyväskylän taidemuseo on avoinna ti–su kello 11–18.

Saarijärven museo on avoinna to–su kello 12–18.