Helena Sinervo - Tykistönkadun päiväperho

HELENA SINERVO
Tykistönkadun päiväperho
WSOY 2009, 240 s.
Tykistönkadun päiväperhossa on odottamattominta se, että se on Helena Sinervon uusi romaani. On kapeakatseista odottaa kirjailijalta tietyn suuntaisia teoksia, mutta niin tulee tehtyä. Sinervon runot ja hieno, Finlandia-palkittu romaani Runoilijan talossa loivat odotushorisontin, johon uusi teos tömähtää.

Päiväperho, belle de jour, viittaa sanana naiseen, jolla on kepeämoraalisia salaisuuksia. Sinervon tarinan päähenkilö on akateemiseen uurastukseen turhautunut keski-ikäinen Mette. Hän heittää tutkijan releet nurkkaan ja lähtee toteuttamaan "Ikuisuusprojektia".

Mette metsästää netissä miehiä anonyymin seksin harjoittamiseksi ympäri Helsingin. Irstailulle hän antaa tolkuttomasti filosofisia ja esteettisiä perusteluja. Ne kolisevat nihilististä tyhjyyttä. Kyseessä on viheliäisen todellisuuden viheliäinen performanssi.

Naisen kyynisyyden välittömin kontrasti on hänen aidosti hyvä miehensä ja todellista taiteilijuutta kohti kulkeva pianistitytär. Metten traumojen selitys väijyy Tampereella. Äiti, Raakel Vainonsuu, on viillellyt tyttärensä mieltä psykologin tarkkuudella ihan vain ammatillisista syistä.

Kuolemanvietti

Metten rivon taideseksin innoittaja on kuvitteellinen kirjailija Liliane Schubald, jonka uraa ja oman kehon rappeutumista kuolemaan asti tarinassa seurataan tiiviisti. Schubald hoitaa sen julkisuuden, jota Mette yrittää kaihtaa, vaikka leikkiikin paljastumisen pelolla.

Romaanissa viitataan dekadenssiteoksiin, kuten Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaan. Freudin näkemystä kuolemanvietistä käsitellään parodisen vinoilevasti. Metten lähipiirissäkin kuolemanviikate heiluu. Peter Englundin natsi-ideologiaa avaavaa teosta Kirjeitä nollapisteestä kuljetetaan mukana suorin lainoin. Nojautuminen Englundiin ei käänny toimivaksi intertekstuaalisuudeksi.

Sinervo ymppää tarinaan diapamien rousketta masennusepidemian ja vanhustenhoidon ratkaisuna. Hän revittelee taiteen ja median sosiopornolla liitolla. Kirja on ajan hermolla muodollaankin, koska se rakentuu vuosikymmenen suosituimmalla tavalla eli romaanin jäsentämisellä keskeisten henkilöiden vuorottelevina näkökulmalukuina.

Kun näkökulmavuorottelu yhdistyy kaikkea päältä katsovan kertojan ääneen, Tykistönkadun päiväperho paljastaa asiansa sietämättömän räikeässä valossa. Jää epäselväksi, mitä tulkinnallista lukijan pitäisi kaivaa esille julkeasti esillä olevan alta tai takaa.