Helvi Juvonen - Aukea ei koskaan metsään ovi. Kootut.

HELVI JUVONEN
Aukea ei koskaan metsään ovi. Kootut.
Toimittaneet Mirkka Rekoja ja Liisa Enwald.
WSOY 2009. 448 s.
Iisalmella syntynyt runoilija Helvi Juvonen (1919-1959) julkaisi elinaikaan viisi eetillisesti vahvaa runokokoelmaa. Kuudes, postuumisti julkaistu Sanantuoja ilmestyi vuonna 1959. Runoilija oli loppuaikoinaan jälleen suuntaamassa kohti uutta.

Juvonen kirjoitti myös valloittavaa ja mielikuvitusrikasta proosaa, josta hänen jäämistöstään runoilija Mirkka Rekola toimitti vuonna 1974 valikoiman Pikku Karhun talviunet. Sadut ja sadun matka.

Juvosen proosa on aiheiltaan ja temaattisesti likeistä hänen runoudelleen. Humoristiset ja hyväntuuliset sadut syntyivät Juvosen vuonna 1951 toteutuneen Rooman ja Firenzen matkan innoittamina, hänen onnen aikanaan. Se jäi Juvosen ainoaksi ulkomaanmatkaksi.

Sama kokonaisvaltainen keskitys toteutui niin ikään Juvosen kääntäjän toimessa. Hän valikoi itselleen läheisiä runoilijoita, jotka olivat hänen sielunveljiään ja sielunsisariaan. Erityisesti Emily Dickinsonin mikrokosminen runous mutta myös Angelus Silesiuksen, Georg Traklin ja Gunnar Björlingin pohdiskelevat ajatusrunot ovat paljolti lähtöisin samasta maaperästä kuin Juvosen runojen eetillinen kilvoittelu.

Radikaali suomenruotsalainen modernisti Gunnar Björling on tässä joukossa kaikkein kiintoisin valinta. Olisiko Juvonen edennyt entistä enemmän Björlingin filosofisen runouden suuntaan, jos olisi saanut elää? Jotkut varhaiset aforistiset runot todistavat tästä: "...Jos puhun, puhun likiarvoin vain,/ jos kuulet, tietoisuuteen osa tunkee,/ei koskaan kaikki eikä muuttumatta..." (Pohjajäätä, 1952).

Juvosen runouden tuntija Matti Palm nostaa Juvosta koskevassa pienoiselämäkerrassa esiin Edith Södergranin intensiivisen runouden, joka oli Juvoselle merkityksellistä hänen yksinäisinä Kuopion kehitysvuosinaan.

Rajalla

Tuomas Anhava huomauttaa esseessään Helvi Juvonen - kehityksen piirteitä (1959) Juvosen runouden kytkennöistä Uuno Kailaan runouden aiheisiin sekä 1920- ja 30-lukujen runouden valtavirtaan. Tietty ekspressionistinen viritys ja mielentila oli jossain määrin ilmaisua hallitseva ja kahlitsevakin piirre.

Helvi Juvosen asema 1950-luvulla perinteellisen ja modernin runon "rajalla" vaikutti Juvosen ilmaisuun kaksisuuntaisesti. Moderni runo liikkui äänteellisestä ilmaisusta kuvan suuntaan. Tähän toisaalta Juvonenkin koki vetoa. Mutta tämä uusi vaatimus toteutui vain osittain Juvosen lyriikassa, yksittäisinä mestarillisina runoina.

Eetillisen laatunsa mukaisesti Juvosen runouden keskiössä oli sisäisten äänten kuunteleminen. Näyt ilmenivät ääninä, raamatulliset motiivit puheena, retorisena esityksenä, tosin joskus harvinaislaatuisen terävinä ja oivaltavina kuvinakin. Juvonen kirjoitti uskon paradokseista. Tässä Nietzsche tuli hänelle läheiseksi.

Erityisesti kuvallisuus terävöityi luontorunoissa, jotka ovatkin Juvosen tuotannon moderneimpia: "Puolukoilla on punainen ilo,/ kirjava riemu on kattanut kankaan..."

Mestarillisessa Pohjajäätä-kokoelmassa (1952) perinteellinen ja moderni ilmaisu ovat löytäneet harvinaislaatuisella tavalla toisensa ja keskinäisen sopusoinnun. Pikarijäkälä on yksi Juvosen rakastetuimmista runoista. Se on yksi suomalaisen runouden kauneimpia tekstejä.

"Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,/ja sade täytti sen, ja pisarassa/ kimalsi taivas tuulta pidättäen.// Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:/ Nyt malja elämämme rikkaudelle."