Hengen ja ruumiin hurmiossa

Thaïs

Koska Jules Massenet’n oopperoita ei ole Kansallisoopperan uudessa talossa ennen nähty, Werther tai Manon olisi ollut ilmeinen valinta ohjelmistoon. Niiden sijaan päätettiin tuoda harvoin nähty Thaïs, joka kertoo egyptiläisestä, kristinuskoon kääntyvästä kurtisaanista.

Veto kannatti, sillä Thaïs oli visuaalisesti ja musiikillisesti loistelias kokonaisuus. Teos on tyypillinen 1800-luvun lopun tuotos, sillä se yhdistää uskonnollista ja seksuaalista hurmiota, nautinnonhalua ja tekopyhää filosofiaa ranskalaisen La Belle Epoquen henkeen.

Ruumiin viettelysten ja sielun pelastuksen välinen jännite on romanttisen oopperan perustematiikkaa. Thaïsissa draama kääntyy nurin päin: ensin munkki Athanël haluaa pelastaa kurtisaanin, mutta kun tämä kääntyy, käykin ilmi, että munkki onkin vain himonnut häntä. Pyhimyksestä tulee syntinen ja päinvastoin.

Musiikillisesti Thaïs on lumoavimmillaan maalaillessaan salongin aistillisia tunnelmia, kun taas jyhkeät munkkikuorot tuntuvat teennäisiltä. Massenet’n tunnetuin melodia, Meditaatio, kuvaa kurtisaanin kääntymistä ja palaa lopussa, kun hän kuolee ja Athanël vaipuu epätoivoon.

Loppujakso osoittaa Massenet’n taitoja psykologisena musiikkidraaman muotoilijana, vaikka musiikki suurimman osan oopperaa onkin lyyrisen raukeaa nojatuolitavaraa.

Nichola Raabin ohjaus on nähty ennen Kansallisoopperaa jo Göteborgissa, Valenciassa ja Sevillassa ja on seuraavaksi menossa Los Angelesiin. No, sietää kiertää, sillä Johann Engelsin lavastus ja puvustus ovat ylellisen loisteliaita.

Raab on jättänyt Egyptin sikseen ja sijoittanut tapahtumat oopperan syntyajan Ranskaan. Teatteri ja sen takahuone tuovat epookkitunnelmaa keikistelevine hienostopiireineen, mutta ohjaaja olisi saanut laittaa joukkoihin vähän enemmän elämää.

Loppujakso tapahtuu autiomaan keskellä kreikkalaistyylisessä teatterissa, jossa hattupäiset munkit katsovat esitystä valkokankaalta, muistuttaen miehistä salaseuraa. Teatraalisuutta esityksessä riittää – Thaïs esimeriksi lennätetään taivaaseen siivet heiluen, vaikka tämä on vasta lähdössä luostariin – mutta se sopii dekadenttiin henkeen.

Sabina Cvilak tulkitsi nimiroolin luotettavasti, kiinteällä sopraanolla ja diivamaisin elkein. Sääli, ettei hänessä ollut roolin vaatimaa aistillisuutta. Jaakko Kortekangas teki suurtyön Athanëlena. Laulu oli tasaisen hyvää, mutta ristiriidat olisivat voineet välittyä enemmän.

Luc Robert väläytteli upeasti kalskahtavaa tenoriaan nuorena filosofina, Sari Nordqvist ja Jyrki Korhonen tekivät hurskaasti kenobiittinsa ja abbedissansa. Kapellimestari Mikko Franck otti Massenet’n tosissaan ja sai musiikkiin sisäistä elämää.

Ohjaus Nichola Raab, lavastus ja puvut Johann Engels, päärooleissa Sabine Cvilak, Jaakko Kortekangas, Luc Robert, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist.