Herrasmiesliiga hippitunnelmissa

Sarjakuva

Alan Moore, Kevin O'Neill, Todd Klein, Ben Dimagmaliw

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga 1969

Suom. Jouko Ruokosenmäki, Jaana Suorsa. Egmont 2011. 84 s.

Brittiläisten sarjakuvagurujen Alan Mooren (s. 1953) ja Kevin O'Neillin (s. 1953) arvostetun Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Vuosisata-trilogia on ehtinyt jo toiseen osaansa. Tällä kertaa hurvitellaan hapokkaissa kuusikymmenluvun lopun hippitunnelmissa. Albumi julkaistiin heti tuoreeltaan suomeksi.

Edellinen osa sijoittui vuoteen 1910 ja seuraava, sankariporukan viimeinen seikkailu sijoittunee millenniumin aikaan. Trilogiaa edeltää Herrasmiesliigan kolme aiempaa seikkailupakettia, joista kaksi on suomennettukin.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on parhaiden seikkailuperinteiden äänenkannattaja, jonka kaikki hyvikset ja pahikset ovat kirjaklassikoiden legendaarisimpia hahmoja. Tarinat tapahtuvat usein aidoissa historiallisissa puitteissa ja loputtomassa kirjallisuusviitteiden viidakossa.

Sankariporukan ensimmäisessä opuksessa (alkuteos 1999-2000) mekastetaan viktoriaanisessa Lontoossa Kurt Weillin Kolmen pennin oopperan tahdissa. Toinen osa (alkuteos 2002-2003) taas ammentaa H. G. Wellsin Maailmojen sota -scifi-klassikosta. Näissä tarinoissa vaikuttavat ryhmän alkuperäisjäsenet kapteeni Nemo, Allan Quatermain, Dr. Jekyll ja Näkymätön mies. Joukon johtajana huseeraa Mina Harker, Bram Stokerin Dracula-romaanista tuttu naishahmo.

Suomentamatta on jäänyt julkaisuongelmien takia vain Black Dossier (alkuteos 2007), jossa kohdataan George Orwellin myyttinen Isoveli.

Vuoden 1969 svengaava Lontoo toimii Herrasmiesliigan tuoreimman osan näyttämönä. Mina Harkerin, Allan Quatermainin ja Orlandon kuolemattomuus alkaa tuntua kiroukselta nuorekkaan hippikulttuurin sykkeessä.

Hyde Parkissa kovasti tutunoloinen Purple Orchestra järjestää rockkonsertin uima-altaaseen hukkuneen bändikaverinsa muistoksi. Musiikkitapahtuma on samalla myös satanistien maaginen rituaali, jota raikulitrio yrittää estää onnistumasta. Aistikkaasti kupliva hippimeininki ei ainakaan helpota epätoivoista missiota.

Herramiehet Moore ja O'Neill ovat jälleen loihtineet railakkaan riemukimaran seikkailutarinoiden ystäville. Vaikka opuksista tekeekin mielenkiintoisia juuri toden ja fiktion mehukas ristisiitos, alkaa runsaudenpulaa poteva intertekstuaalisuus muodostua jo niiden rasitteeksi.

Viitteiden ei pitäisi toimia tarinoiden itseisarvona, vaan suolana. Tällä kertaa ei aivan ylletä alkuosien hurmokseen, vaikka kieli onkin tukevasti poskessa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.