Hevimies koko perheen viihdyttäjänä

Nimeni on Ahola, Jarkko Ahola

Hyväntuulinen, harmiton, viihdyttävä. Näihin sanoihin tiivistyy hevisolisti Jarkko Aholan suoritus Jyväskylän sinfoniaorkesterin vieraana Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Kahden konsertin ilta kantoi otsikkoa Nimeni on Ahola, Jarkko Ahola, joka on mukailu James Bondin kuuluisasta lausahduksesta.

Kaupunginteatterissa kuultiin siis Bond-tunnareita (Goldfinger, Thunderball), mutta myös klassikkotelevisiosarjojen tunnusmusiikkeja. Näiden ympärille rakennettiin sikermä populaarimusiikin ja rockin helmiä, joita Ahola tulkitsi komean jylhällä äänellään.

Konsertti oli jaettu kahteen osaan. Jarkko Kiisken johtaman Jyväskylän sinfonian loihtiman instrumentaali-intron jälkeen lavalle asteli Ahola itse. Tumman pukuun sonnustautunut isäntä johdatteli yleisön vanhan maailman tunnelmaan sellaisten ikivihreiden tahdissa kuten Elviksen Can’t Help Falling in Love, Tom Jonesin Delilah, sekä, totta kai, Frank Sinatran My Way.

Väliajan jälkeen Jyväskylän Sinfonia lämmitteli salin letkeällä tulkinnalla Village Peoplen discohitti YMCA:sta, jonka jälkeen koettiin yksi konsertin kiintoisimmista esityksistä, kun Seppo Pohjolaisen johtama RockAll-kuoro esitti veikeän originaalin Pappa sanoi että.

Nahkatakin päälle vaihtanut Ahola otti tämän jälkeen komennon ja opasti salin rock-klassikkojen maailmaan, ”kappaleisiin, jotka ovat mulle tärkeitä”, kuten solisti asian ilmaisi. Yhdeksi konsertin kohokohdista nousseen Rainbow’n Temple of the Kingin lisäksi kuultiin kolmen biisin verran Queenia (Who Wants to Live Forever, The Show Must Go On sekä encorena vedetty We Are the Champions) sekä Aholan oman bändin Teräsbetonin sinfoniaversioina komeasti soivat Uudestisyntynyt sekä Taivas lyö tulta, joka irrotti yleisöstä kaikkein riehakkaimman reaktion.

Rockklassikot sopivat selvästi paremmin Aholan äänelle kuin esimerkiksi hankaliksi osoittautuneet Bond-tunnarit. Tulkinnat aivan uudella tasolle nostanut RockAll-kuoro osallistui esitykseen harmillisen vähän, vain parin kappaleen verran. Arvatenkin sovittaja Kiiskellä oli iskenyt aikapula paketin loppuunviemisessä.

Tämä oli kuitenkin sivuseikka, sillä kaupunginteatterille oli selvästi tultu pitämään hauskaa. Ahola jutusteli pitkin iltaa mukavia, hetken jopa itseironisesti. Myös kirjavasti pukeutuneella sinfoniaorkesterilla tuntui olevan erittäin viihtyisää. Kuten isäntä itse totesi jo konsertin alkumetreillä: ”tämähän on hauskaa”.