IN on tyylin ja tarinan uljas synteesi

IN Ensi-ilta Siltasalissa 19.4.2008

Kaksikymmentä muusikkoa. Saksofoni. Neljä tanssijaa, toiset neljä, naisia ja miehiä. Lavalla valkoista, mustaa ja sinistä. Musiikin kuljetusta. Liikettä. Rytmiä. Ja tarina.

Ismo-Pekka Heikinheimon koreografioima ja ohjaama tanssiteos IN on tanssin, musiikin, tyylin ja tarinan uljas synteesi. Pelkistyneen rakenteen ja ilmiasun alla liikehtii ideoiden ja muotojen runsaus.

Teoksen spektaakkelimaisuus paljastaa itseään jatkuvalla syötöllä uusista asennoista. Se on vauhdikas ja katsojaa viihdyttävä, mutta monitahoisuudessaan ajattelua stimuloiva ja risteäviin tulkinnallisiin reitteihin houkutteleva. IN on nimetty tanssiteokseksi, mutta kantaa tasavahvasti niin tanssijoiden, muusikoiden kuin visualistien voimin.

Heikinheimon lukuisat koreografiat ovat kansainvälisestikin tunnettuja ja Jyväskylä big bandin säveltäjät ovat kaikki eturivin jazzmuusikoita. Tanssijoiden joukossa on sekä kokeneempia että uransa alkuvaiheita eläviä tekijöitä, mutta he hallitsevat toimensa ja ottavat ilon irti liikkeistä alussa aistittavasta jännityksestä huolimatta.

Musiikin ja tanssin vapaa liitto

Tanssijat näyttävät teoksessa omaksuneen kontakti-improvisaatioon pohjaavan liikekielen. Tanssijoiden kemiat toimivat hyvin yhdessä, mikä onkin oleellista, kun kosketuksen ja toisen painon hyödyntäminen toimii tärkeänä liiketyökaluna.

Tanssillinen metodi on yhteydessä sisällölliseen painotukseen. Sellaisena voi nähdä ajatuksen, että yhdessä on enemmän kuin yksin. Silloin eivät ihmisten erilaiset roolit saa kasvualustaa reviirien varjelusta tai koskettamisen kielloista. Metodi ja sisältö ovat erottamattomia tanssin koreografiassa ja kielessä, jossa liikkeellä luodaan maailma, tila ja tunnelma.

Teoksen edetessä lähes vimmaisella vauhdilla voi huomata seuraavansa myös jazz-musiikin erilaisten tyylien ja suuntausten vaihdoksia. Jazzin traditio saa teoksessa liikkeelliset ilmaisunsa. Puvustus korostaa pienin vihjein osin perinteen kultivoitua, boheemia tai viihteellistä puolta.

Nimikkeillä ei sinänsä ole merkitystä, vaan liikerepertuaarin sävyillä, jotka pitävät vaihtelua ja virtausta yllä improvisoinnin keinoin. Koreografista rakennetta luovat puolestaan toistot ja toistuvat motiivit.

Satamasta satamaan

Liikkeen laadut vaihtelevat tanssiteoksen eritunnelmaisissa osioissa myös teoksen sisäisiä motiiveja ja teemoja ilmaisten. Alun pitkälinjaiset, kovat ja jyrkästi tilan rajaavat liikeradat piirtävät muotoa valkopukuiselle valtakoneistolle. Kun liikkeet pehmenevät, liikeradat sisäistyvät ja hahmo mustassa puvussa tanssii yksin varjonsa kanssa lavan keskellä, ensin kärsien, sitten sensuellisti toisen kanssa. Jossakin vaiheessa riehaantuminen alkaa, vapaat liikkeet ja iloinen anarkia, yksilöllisyyden julkinen performanssi.

Tarinasta löytyy kaari

Tarinasta tulkitsija löytää kaaren, joka johtaa satamasta satamaan. Simon le Rouxin luoma lavastus ja puvut vievät ajatukset New Orleansiin, satamakaupunkiin ja jazzin afroamerikkalaiseen kehtoon.

Lavan katossa musiikillisesti risteävät siimat, verkot ja poijut johtavat sataman ja meren mielikuviin, lattiaan rajautuu valkoisen laivan keula, sininen vesi velloo verhoissa. Valoissa vaihtuvat vuorokaudenajat ja kaudet, myös temaattisesti.

Teoksen alun orjuuden pakkopelloilta edetään kohti lopun pilvitorneja ihmisineen. Kaksi ihmisveistosta ovat outoja hybridejä kauneudessaan ja kauheudessaan. Valkopukuinen hahmo kuoriutuu veistoksen sisältä vielä viime hetkellä. Eikä lavasteen irtoaminen tanssin jo tauottua toki ole vahinko. Verkko kuin rysä jää kiikkumaan katosta Foucault'n heilurin kaltaisena, ja sen muodostama varjo verkon silmäksi lavan keskustaan.

REIJA PALTTALA