Ian McEwan – Makeannälkä

Brittikirjailija Ian McEwanin romaani Makeannälkä palauttaa mieleen 1970-luvun kahtiajaetun Euroopan henkisen, taloudellisen ja poliittisen ilmapiirin ja niiden johdannaisena kulttuurisen tunnelman. Eurooppa oli Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton valtajännitteen temmellyskenttä.

Makeannälän seitsemänkymmentäluku hahmottuu parhaiten, jos lukija muistaa tai tietää sen päälinjat ennestään. Aikakauden merkkeinä McEwan ripottelee kertomukseen lukuisasti etupäässä brittiläisiä ja amerikkalaisia poliitikkoja ja kirjailijoita.

Läpipolitisoituneessa ilmastossa ja 1960-luvun perintönä taide otti kantaa ja aiheita riitti. USA hölmöili Vietnamissa. Lähi-idässä ja Pohjois-Irlannissa paukkui. Tuli öljykriisi. Nixon tonttuili Watergaten. Ihmisen aiheuttama maapallon saastuminen tajuttiin entistä laajemmalla rintamalla. 1970-luvun alkupuolella hippiväki riisui kukkapaidat ja ilmeet vakavoituivat.

Näkemykset taiteesta puhtaasti esteettisenä ja muissa suhteissa arvovapaana ilmiöpiirinä nakattiin taidetta taiteen vuoksi -roskikseen.

Saattoiko tuollaisessa tuoksinassa jäädä enää aitoa tilaa kirjallisuuden itsenäisyydelle ja tekijän ilmaisuvapaudelle?

Jos vilkaisee Makeannälän loppuun McEwanin esittelemää kirjalistaa romaaninsa taustalla, siellä toistuvat koodit CIA ja MI5. CIA toimii USAn kansallisen turvallisuuden hyväksi ulkomailla. Englantilainen MI5 on edistänyt Britannian valtionturvallisuutta.

Makeannälässä CIA ja MI5 lyövät hynttyyt yhteen ja toimivat Lontoossa läntisen maailman vapauden vahtikoirina.

Kuvittaako McEwan taiteen ja politiikan seurustelua vai ottaako hän kantaa liittoon? Kumpaakin ja ei kumpaakaan. McEwan on ironikko par excellence. Romaani on satiiri suurvaltapolitiikan vainoharhaisesta vakoiluvimmasta.

Teos näyttää, kuinka vakoilunhenki voi vallata mielet myös yksilöiden välillä. Samalla se on hienosyinen tutkielma ihmisen vilpittömästä tarpeesta rakastaa ja olla rakastettu.

Rakkausromaanina Makeannälkä kertoo nuoren lupaavan kirjailijamiehen suhteesta vielä nuorempaan lupaavaan agenttinaiseen.

Henkilöt Serena Frome ja Tom Haley ovat fiktiivisiä. Serena ei ole vain kirjallisuuden vaan myös Englannin asialla. Tämä ei ole juonipaljastus. Se on kertomuksen lähtölaukaus.

Senkin lukija saa tietää jo alussa, että Haleyn kirjailijuus on määrä leipoa osaksi kansallista turvallisuutta puuttumatta kuitenkaan taiteelliseen vapauteen. Haleyn ei ole tarkoitus tietää mitään Serenan roolista vallan välikätenä.

Kirjan jännärimäisyys lisääntyy sitä mukaa, kun rakastuneen agentin on kehiteltävä yhä mutkikkaampia kiemuroita salatakseen moneltakin taholta, että ei ole töissä terveys- ja sosiaaliministeriössä. Haleyn kirjailijantyöhön ei tulisi puuttua, mutta entäs kun mies päättää laatia synkän kapitalismin vastaisen dystopian?

McEwan kirjoittaa älyllisesti haastavia tarinoita. Serena on koulutukseltaan matemaatikko. Hän saa tuta, etteivät todennäköisyyslaskennan lait päde rakkaudessa.

Rakastunut ihminen ei kalkyloi järjellä vaan antautuu tunteella. McEwan varaa aivan loppuun taidokkaan yllätyksen, joka puri ainakin minuun kympillä. Ten points!

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.