Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala - Kellokosken prinsessa

ILKKA RAITASUO JA TERHI SILTALA

Kellokosken prinsessa

Like 2010, 252 s.

Anna Svedholm (1896-1988) oli legenda jo eläessään. Hän vietti valtaosan elinvuosistaan Kellokosken psykiatrisessa sairaalassa, mutta hänen niin sanottu potilasuransa oli omaa luokkaansa.

Svedholm käyttäytyi kuin kuninkaallinen, kertoi tulleensa vauvana siepatuksi Buckinghamin palatsin parvekkeelta ja vahvisti itse luomaansa identiteettiä vuosi vuodelta niin, että häntä kutsuttiin yleisesti Prinsessaksi.

Sairaalan lisäksi koko kyläyhteisö hyväksyi omatekoisen kuninkaallisen. Prinsessa sai jopa pankinjohtajalta shekkejä, tietenkin mitättömiä, jotta hän pystyi tekemään rahalahjoituksia hädänalaisille.

Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken prinsessa on myötätuntoinen ja myötäelävä. Se korostaa Prinsessan elämänkaarta selviytymistarinana.

Raitasuo on aikoinaan sijaishoitajana tutustunut Prinsessaan läheisesti. Siltalalla on ollut kirjoitustyön jatkuessa käytettävissä laaja aineisto, joka on koostunut muun muassa Raitasuon tekemistä haastatteluista, sairauskertomuksista ja lähteistä, jotka valottavat psykiatristen hoitomuotojen kehittymistä Suomessa.

Korvikeäidit

Anna Svedholm, omaa sukua Lappalainen, kärsi rikkinäisestä lapsuudesta ja etäisestä äitisuhteesta. Hänen päädiagnoosinsa oli skitsofrenia, mutta teoksen tekijät arvelevat, että nykyään puhuttaisiin skitsoaffektiivisesta häiriöstä.

Suuruusharhoissaan Anna Svedholm oli looginen. Kun hän nimitti tapaamiaan henkilöitä kuninkaallisilla arvonimillä, hän ei koskaan unohtanut tai sotkenut niitä keskenään. Tosin hänen kuviteltujen vanhempiensa henkilöllisyys saattoi vaihdella Aino Acktésta Kreikan kuningatar Frederikaan ja Mannerheimista Saksan keisariin.

Rankat sähköhoidot, eristykset ja malarian istuttaminen potilaaseen olivat Prinsessallekin arkipäivää, mutta jo 1970-luvun alkupuolella Kellokosken hoitomuodot olivat huomattavan väljiä ja potilasystävällisiä.

Prinsessalla oli vapaa liikkumisoikeus ja jopa oma konjakkipullo sydänlääkkeeksi. Kerran hänelle tarjottiin korvikejuomaa konjakin sijasta, ja silloin hoitajapolo sai korvikkeensa rinnuksilleen.

Svedholm oli saanut ennen sairaalavuosiaan opastusta hierojaksi, ja tällä taidolla hän ansaitsi sairaalassakin muutamia lantteja. Myös laulajan uraa hän oli kokeillut, ja sekin jatkui. Hän kajautteli täyteen ääneen aarioita mutta myös kupletteja. Tilannetaju kuitenkin säilyi. Kupletit, varsinkaan roisit, eivät suinkaan sopineet jokaiseen esiintymistilaisuuteen.

Muitakin taiteellisia taipumuksia Prinsessalla oli: hän valmisti kirjontamenetelmällä muun muassa tauluja, jotka ajan myötä muuttuivat yhä upeammiksi.

Juuret tallella

Prinsessa opiskeli myös englantia. Se oli hänelle suorastaan kansalaisvelvollisuus kuvitellut juuret huomioon ottaen. Hänen ryhtinsä oli majesteettinen. Pukeutuminen oli arvokasta ja tilanteeseen sopivaa.

Kun Euroopan kuningashuoneissa surtiin, Prinsessa pukeutui mustiin. Kun kuninkaallisia ilojuhlia televisioitiin, Prinsessa seurasi niitä parhaimpiinsa pukeutuneena.

Kansainvälisesti kohutusta Anna Andersonista, joka väitti olevansa tsaariperheen Anastasia, Anna Svedholmin tarina eroaa siinä, ettei Prinsessa tarjoillut pikkutarkkaa sisäpiiritietoa hovin elämästä. Prinsessa liikkui hyvin yleisluontoisesti mutta suvereenisti koko Euroopan alueella.

Kun Prinsessan elämä lähestyi loppuaan, hän palasi takaisin lähtökohtaansa. Hän totesi hoitajalle: "En minä mikään Prinsessa ole, vaan Anna Lappalainen." Pseudoidentiteettiä ei enää tarvittu. Kehä oli kiertynyt umpeen.

Pentti Siimes on kertonut muistelmissaan, että kerran teatteriseurueen esiintymismatkalla Kellokosken sairaalassa Prinsessa toivotti heidät Englannin valtion puolesta tervetulleiksi.

Arvio Arto Halosen Prinsessa-elokuvasta julkaistaan kulttuurisivuilla huomenna.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.