Ismo Alanko – Maailmanlopun sushibaari

Ismo Alanko on urallaan siinä vaiheessa, että hänen välillä pakonomainen tarpeensa uusiutua ja tehdä asioita eri tavalla joka levyllä alkaa olla hankalaa. Perinteiset Alanko-rallit on vuosien saatossa sovitettu ja toteutettu jo niin monella eri tavalla, että kovin montaa vaihtoehtoa ei taida enää olla jäljellä. Alanko voisi tietysti vetää homman täysin läskiksi ja julkaista vaikkapa albumillisen avantgardea tai täyttä noisea, mutta hänen toisella olkapäällään istuva perinteisen pop-laulun ystävä taitaa aika ajoin kuiskia järjen äänellä miehen korvaan.

Maailmanlopun sushibaaria tehdessään taiteilijalla ei ollut minkäänlaista kiveenhakattua dogmaa siitä, miltä valmiin levyn pitäisi kuulostaa. Alanko vain antoi kappaleiden tulla. Lopputulos on mukava sekasotku ja yhdistelmä melkeinpä kaikkia tyylejä hänen soolouraltaan.

Soolouraan laskettakoon tällä kertaa myös Ismo Alanko säätiö ja Ismo Alanko Teholla -bändien tuotokset. Ihan virallisestihan Maailmanlopun sushibaari ei ole kuin vasta viides Alangon sooloalbumi.

 

Sushibaarin valikoima on melkoinen. Tarjolla on perinteisempää rockrenkutusta, groovaavasti etenevää funkia, jousisovituksia ja a capellaa. Sanoituksissa liikutaan monen eri aiheen parissa. Muutaman biisin teema on vanheneminen ja aihetta käsitellään Alangolle tuttuun tyyliin ironian ja irvailun kautta.

Levyn biiseistä Tukahdutettu tango tuo mieleen Tom Waitsin kolistelut ja Vanha nuori funkkaa reippaasti eteenpäin. Perinteisempää kitararock-osastoa edustavat Vuoden turhin laulu ja Harmaa on hyvä väri. Kansanmusiikille kumartavat Kuusilmä ja karmeasta tarinastaan huolimatta uskomattoman kaunis pelkkiin ihmisääniin luottava Naapurin saunareissu. Tarkkaavainen kuulija huomaa Alangon myös kertovan viimeisellä Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleella syynsä siihen, miksi hän laulujaan ylipäätään säveltää ja sanoittaa.

Aiempien levyjen esittelemistä tyyleistä uupuu oikeastaan vain Jäätyneiden laulujen konerock. Se on vain hyvä asia, sillä rumpuluuppien ja konesäksätysten änkeäminen tälle levylle olisi ollut jo liikaa. Kolmentoista keskenään erilaisen biisin paketti toimii tällaisenaan alusta loppuun hämmästyttävän hyvin. Ainoastaan Itaran kitaran flamenco-vaikutteet ärsyttävät, ja itselleen naurava Vuoden turhin laulu menee tietoisesti siitä mistä aita on matalin.

Yksikään yksittäinen kappale ei kuvaa levyä kokonaisuutena. Harmaa on hyvä väri oli singlevalintana ehkä vähän liian tuttu ja turvallinen, mutta Maailmanlopun sushibaari on paljon muutakin. Alangon kaksi edellistä levyä Teho Majamäen kanssa olivat omaperäisestä tekotavastaan huolimatta jotenkin väkinäisen oloisia. Nyt meininki on vapautuneempaa. Maailmanlopun sushibaari saattaa olla parasta Alankoa sitten vuoden 1990 Kun Suomi putos puusta -levyn. Se on hurja väite, sillä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana mieheltä on kuitenkin ilmestynyt useampi mestariteos.