Ismo Alanko

Suomirockin kiistatta tärkeimpiin päälliköihin lukeutuvan Ismo Alangon torstaisesta vierailusta Jyväskylässä sanottakoon heti aluksi kaksi asiaa.

Ensiksi, ne jotka eivät päässeet paikalle, voivat harmitella kohtaloaan. Toiseksi, maestron esiintyminen yhtyeineen oli kaikin tavoin ällistyttävää seurattavaa.

Hiljattain julkaistun Maailmanlopun Sushibaarin olisi voinut kuvitella olleen ohjelmiston keskeisimpänä sisältönä. Osittain näin olikin, mutta konsertin esitystavassa tuorein tuotanto sulautui luontevasti Alangon vuosikymmeniä eri sukupolvia puhutelleeseen tarjontaan.

Pedantisti heti iltakymmenen jälkeen aloittanut orkesteri kävi toimeensa itsevarmasti, vaikka ulkona mutkitteli vielä kymmeniä metrejä pitkä jono. Luultavasti viimeiset sisään päässeet imeytyivät välittömästi eeppisen Kaaos -laulun tunnelmiin, jolloin illan konsepti kävi selväksi; kyse oli totisesti konsertista, eikä niinkään perinteisestä keikasta.

Yleisö seurasi esitystä hartaasti ja puhkesi kappaleiden väleissä valtaisiin suosionosoituksiin.

Puheet Alangon lavaolemuksen lumovoimaisuudesta pitivät pintansa. Mies tuntui oikeasti paikoittain lankeavan loveen, mutta palasi kuitenkin elävien keskuuteen juuri oikeissa kohdissa.

Yleisölle toivottavaa vaihtelua toivat myös riehaantumisia tasapainottaneet vakavoitumiset, joista parhaimpina esimerkkeinä säestyksettä esitetyt perisuomalaiset laulut kuolemasta.

Maininnan ansaitsee myös erityisen toimiva kvartetti solistinsa taustalla.

Maukkaita vetopasuunaosuuksiakin tarjoillut kosketinsoittaja-perkussionisti Juho Viljanen otti paikkansa mallikkaasti, samoin kuin efektejään hienostuneesti hyödyntänyt kitaristi Jussi Jaakonaho.

Bändi oli sisäistänyt tuotannon hyvin ja oli silti mukautuvainen livesoiton mukanaan tuomiin haasteisiin. Sekä kappalevalintojen että esitystyylin puolesta soitto kuulosti lähes jatkuvalta kertosäkeistöltä.