Jari Ehrnrooth - Mahdollisuuksien piiri

JARI EHRNROOTH

Mahdollisuuksien piiri

Lurra Editions 2011. 381 s.
Jari Ehrnroothin (s. 1959) romaanissa Mahdollisuuksien piiri sivistyneistö on ajautunut jonkinlaiseen terapiakäytäntöjen omavalintaiseen ansaan ja vapaaehtoiseen kurimukseen. Romaanin kaikilla hahmoilla on nimittäin tarve tunnustautua itselleen ja muille, tehdä tiliä elämästään ja menneisyydestään.

Keppihevosina sivistyneiden henkilöiden haavoitetulle itsetunnolle antavat taustamateriaalia niin uskonto kuin taidehistoriakin, James Joycen romaanitaide, Vincent van Goghin maalaus kuin Leo Tolstoin eettinen kamppailu. Välillä tarina kulkee ironisesti oivaltaen, välillä liikkuen teennäisyyden rajoilla.

Ehrnroothin romaanihenkilöiden tunnustusten viitekehyksenä on sivistyneistön itsetietoisuus, joka osoittautuu nykyaikana enemmän tai vähemmän petolliseksi. Siihen yritetään saada romaanissa tolkkua ja ironista etäisyyttä vyöryttämällä tunnustuspuheen ulottuvuuksia psykologisesti äärimmilleen, aina esseeromaanin mahdollisuuksia tavoitellen ja hyödyntäen.

Tällainen hieman ohjaileva, "pedagoginen" kerronta on ollut tuttua muun muassa muutamissa Markku Lahtelan romaaneissa. Vaarana oli silloinkin selittelyn - paperinmaku.

Mahdollisuuksien piirissä yhdistellään kulttuuriromaania, eroottista viihdettä, taidehistoriaa ja elämysfilosofiaa keskenään.

Lopulta päädytään henkilökuvauksen suhteen jonkinlaiseen maallistuneeseen tunnustuskirjallisuuteen, uskonnollis-eroottiseen rippiin ja korkeaan veisuun.

Liioittelu, melodraama ja pateettisuuskin ovat sallittuja, joskus liikutaan uskottavuuden rajoilla ja sen kustannuksella. Halun tematisoiminen johtaa tahottomaan tragikomediaan silloin, kun ironia ei toimi pateettisen ilmaisun vasta-argumenttina.

Välittömän kuvaamisen sijaan Ehrnroothin romaanissa tarjotaan roppakaupalla älyllisiä selityksiä. Tästä syystä kerronta ei pääse riittävästi hengittämään, luomaan tilaa lukijan ja tekstin välille. Tukoksia syntyy varsinkin silloin, kun kertojat alkavat esitelmöidä ja osoittaa omaa viisauttaan.

Tyylilajinsa mukaisesti tämän tyyppisessä romaanissa elämän määritteleminen on tärkeämpi asia kuin itse elämä. Vaikka elämästä ja elämyksistä koko ajan puhutaankin, niitä ei tunnuta saavuttavan.

Ehrnroothin ajatuspitoinen romaani kuvaa ideoiden välistä konfliktia, humanististen maailmankuvien kolaria, osin tuoreesti, osin liian laajoin ja hallitsemattomin kaarin. Keskittäminen ja karsiminen, elliptinen kerronta ilman turhia selityksiä olisi tehnyt tälle kirjalle hyvää.