Jarkko Martikainen – Koirien taivas

Jarkko Martikainen on aikuistunut. Se on pelottavan kuuloinen toteamus, sillä Martikainen oli aikuinen jo yli kaksikymmentä vuotta sitten ottaessaan vaikutteita venäläisiltä kirjailijamestareilta, kikkaillessaan, venkoillessaan ja tuodessaan sanottavansa esille satiirin avulla YUP-yhtyeessä vaikuttaessaan.

Tarkkanäköinen Martikainen on aina ollut lauluissaan pienen ihmisen puolella, mutta enää hän ei halua satirisoida entiseen tahtiin. Aikuistuminen on kamala sana, mutta tässä tapauksessa sillä tarkoitetaan laulajan muuttaneen tekstejään ja biisejään vielä neljää edellistä soololevyään simppelimmiksi. Martikaisen tapauksessa tämä ei ole lupaus paketillisesta radiohittejä, vaikka Koirien taivas kasan tarttuvaa rockia tarjoaakin.

Martikainen on edelleen yksi Suomen parhaista tekstintekijöistä. Laulaja etsi omien sanojensa mukaan tällä kertaa uutta lähestymistapaa. Niin tärkeässä osassa kuin tarinointi levyllä onkin, niin Koirien taivas on Martikaisen ensimmäinen teos joka hakee arvostusta itselleen laulut ja melodiat edellä. Tarinat ovat kiinnostavia, mutta lauluista voi tällä kertaa nauttia myös kiinnittämättä huomiota teksteihin.

Koirien taivasta edeltäneet Rakkaus, Toivo ja Usko sisälsivät monipuolista, toteutustavoiltaan toisistaan eroavaa materiaalia. Trilogian päättänyt Usko oli eritoten jousi-, ja torvisektioineen massiivista Martikaista. Koirien taivas taas on rehellisen rokkaava bändilevy.

Keskiössä on kolmen herran soitto. Muun muassa Eläkeläisistä tuttu Ema Hurskainen kopsuttelee suoraviivaisen elävää komppia rummuissa, levyn tuottanut ja sovituksiin osallistunut Samae Koskinen soittaa basson lisäksi ties mitä. Jarkko Martikainen itse on tietysti äänessä ja kitaran varressa. Muutamaan kappaleeseen lisäsävyjä tuovat esimerkiksi Pekka Kuusiston viulu ja Miikka Saarisen trumpetin töräytykset.

Koskisen vaikutuksen levyllä kuulee. Hän on ottanut tuottamisen lisäksi suuren roolin laulujen sovittamisessa. Se voi olla yksi syy, miksi koko paketti pysyy niin hyvin kasassa. Biisien pituudet pysyvät alle viidessä minuutissa ja levyn soundimaailma hengittää.

Laulunaiheina ovat jälleen perusasiat. Rakkaus ja kuolema, ilo ja suru ja elämän rumuus ja kauneus. Monen kappaleen synkistä aiheista huolimatta Koirien taivas on toivoa täynnä.

Laulujen protagonisteissa on ilmeisen paljon taiteilijaa itseään. Martikainen ei missään vaiheessa sorru epätoivoon, vaan ottaa elämän vastaan juuri sellaisena kuin se on. Niin hyvät kuin huonotkin kattaukset.

Ei-toivotut laulut tiivistää herran elämänasenteen: ”Nuori tyttö kyseli: ”Et kai enää laula kuolemasta? Kai lopetat ei-toivotut laulut?” / Luulin, että laulan vain siitä mitä täällä tulee vastaan / Vai teinkö ei-toivotut laulut?”.

Elämässä on paljon kaunista, mutta sen rumien puolien piilottelu on vain itsensä huijaamista. Koirien taivas kuulostaa ainakin nyt, noin viidentoista kuuntelun jälkeen, miehen parhaalta soololevyltä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.