Jean-Jacques Rousseau - Yksinäisen kulkijan mietteitä

JEAN-JACQUES ROUSSEAU

Yksinäisen kulkijan mietteitä

Suom. Erkki Salo. Alkusanat Lauri Mehtonen. Vastapaino 2010. 185 s.
Sveitsiläis-ranskalainen Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) on valistusfilosofeista ihailluin, vapauden aatteen ja yhteiskuntasopimuksen isä.

Rousseau voitti vuonna 1750 Dijonin akatemian kilpailun kirjoituksellaan siitä, miten sivistyksen saavutusten tuloksena yleinen moraali ei parantunut vaan madaltui. Samalle akatemialle kirjoitettu ihmisten epätasa-arvon alkuperää koskeva kirjoitus ei saavuttanut samaa suosiota, mutta oli tärkeä osa orjuudenvastaista liikehdintää.

Romantiikka - sydämen puolustus - ja terävä logiikka yhtyvät Rousseaun kirjoituksissa. Yhteiskuntasopimuksesta oli kritiikkiä Macchiavellin Prinssissä esitettyjä valtapoliittisia ihanteita vastaan. Emile, eli kasvatuksesta on kokonaisen tieteenalan luonut kuvaus pakottoman opettamisen mahdollisuudesta.

Nyt suomennettu Yksinäisen kulkijan mietteitä on keski-ikäistyvän filosofin yritys puolustautua erikoisen luonteensa aiheuttamia syytöksiä ja pilkkaa vastaan, mutta samalla yritys kuvata oman onnensa edellytyksiä. Hän puurtaa entiseen tapaan filosofisissa selityksissä, joista hän on tullut tyyliltään tunnetuksi. Selitykset ovat raikkaita kuten hänen ihanteensakin.

Luontoon ja vuorille

Kävelyretkien haaveksuntien kirjoittaja korostaa oman sydämensä, eli aidon innon tärkeyttä ja kaikenlaisen pakottavaksi muuttuvan velvollisuuden myrkyllisyyttä.

Geneven lähistöllä syntynyt filosofi piti tärkeänä siirtyä kävelemään luontoon ja vuorille ahdistavan kaupunginhallinnon ja kalvinistisen uskonpuhdistuksen maailmasta, jossa kelloseppien hyveet hallitsivat. Kellon viisarien ei kuitenkaan ole helppo siirtyä "takaisin luontoon," mikä oli Rousseaun kuuluisin huudahdus.

Yksinäisen kulkijan mietteet on kevyempi ja helpommin sulava kuin Rousseaun puolustuskirjoitus Tunnustukset, jonka hän kirjoitti maineensa negatiivisten puolten tultua esiin. Siinä kärsitty häpeä kirjallisen maailman pilkkapaaluna tuntuu vielä tuoreempana ja kipeämpänä. Tunnustukset on myös suurieleisempi kuin Augustinuksen mallia.

Kävelymietteissään Rousseau tuntuu jo näkevän taas oman onnensa maahan. Hän pystyy sietämään niin kirjalliset kuin elämänonnettomuudet. Nämä kulkijan retket, joiden varaan filosofiset mietteet rakentuvat, eivät enää ole nuoruuden haaveksuvia vaan keski-ikäisen matkoja.

Vapauden vamma

Rousseau on maailmanhistorian suuria kävelijöitä. Palatessaan luontoon hän joutui vähitellen tajumaan vapauteen sisältyvän ison vamman. Huomattuaan vapauden lopulta joskus myös loppuvan filosofi valmistautui hankkimaan kerkeästi lisää aikaa kuoleman tuolta puolen. Tätä on esimerkiksi huoli siitä, millainen jälkimaine tulee olemaan.

Hän selittää myös kahden lapsensa löytölapsien kotiin jättämisenkin, mistä häntä pilkattiin. Tätä pidetään melkein sananlaskunomaisesti Rousseaun omien ihanteiden pettämisenä.

Rousseaun selitys kertoo hänestä itsestään ihmisenä ja filosofin kovapintaisuudesta kaikesta haaveellisuuden puolustamisesta huolimatta. Selitys on, että äidin ja hänen perheensä kasvattamina heistä olisi tullut poispilattuja hirviöitä, eikä hänellä itsellään ollut mahdollisuutta kasvattaa heitä.

Kiinnostavalla tavalla Rousseau tarkkailee myös erään kerjäläismuorin ja hänen ramman poikansa imartelevaksi muuttuvaa käytöstä, jonka tuloksena hän aina tuli kiertämään sen kulman. Odotukset olivat hänestä vastenmielisiä, vilpitön apu hyvästä.

Rousseau on kirjoituksissaan luonut valtavan, osittain epämiellyttävän hahmon, josta voisi sanoa, että hän tunsi itsensä - mutta vain puoliksi. Vaikka tämän raikkaan lähteen partaalla ilkkuu valistuksen neroja, pulppuaa sen sydämestä silti vapaa ja helmeilevä itsepuolustus.