Jean-Michel Dupont & Mezzo: Love in Vain: Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä

Love in Vain: Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä.

Populaarikulttuurin historiassa ei liene toista yhtä legendaarista tarinaa: kovia kokenut musta mies tekee tienristeyksessä diilin paholaisen kanssa rotuerottelun riivaamassa syvässä etelässä, oppii soittamaan kitaraa ennenkuulumattomalla tavalla, viettää villiä elämää ja kuolee traagisesti vain 27-vuotiaana.

Tuskinpa kukaan tarinaa kuitenkaan muistaisi, ellei Robert Leroy Johnson (1911–1938) olisi oikeasti elänyt ja jättänyt jälkeensä vuosien 1936–1937 levytyssessioissa nauhoitettuja 29 bluesklassikkoa, joista muodostui myöhemmin myös rockmusiikin kivijalka.

Viime vuonna Robert Johnsonin tarina saatiin myös sarjakuvina ranskalaistekijöiden Jean-Michel Dupontin ja Mezzon (Pascal Mesenburg) toimesta. Sikäli onnistuneesta tulkinnasta on kyse, että albumi oli tammikuussa ehdokkaana arvostetun Angoulêmen sarjakuvafestivaalin pääpalkinnon saajaksi.

Pakko on myöntää, että tuoreeltaan suomennettu Love in Vain: Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä on pirun komea paketti.

Kovakantinen ja lankasidottu albumi on varmasti yksi vuoden kauneimmista painotuotteista. Paperin laadussakaan ei ole pahemmin pihtailu. Parasta on kuitenkin se, että sisältökin on odotuksien mukainen.

Vaikka tarina onkin jo entuudestaan tuttu, sinne tänne on ripoteltu pieniä herkkupaloja, joita eivät tunne kuin kaikkein armottomimmat blues-diggarit. Näitä ovat esimerkiksi Johnsonin varhaisnuoruuteen liittyvät tapahtumat ja viittaukset muihin bluessuuruuksiin.

Tarina on kuitenkin niin yleispätevä, että asiaan vihkiytymättömänkin on helppoa heittäytyä saatanallisten sävelien vietäväksi.

Täydellisen lukukokemuksen kruunaavat Mezzon väkevät, kohtalonomaiset kuvat, joiden veitsen terävät kontrastit ja mustavalkeat pinnat tihkuvat vanhojen valokuvien nostalgista bluestunnelmaa ja syventävät tarinan dokumentaarista otetta.

Samaa voidaan sanoa myös elokuvallisuutta tarinaan tuovasta leveästä sivutaitosta ja niistä kymmenestä sivun kokoisesta kuvaruudusta, jotka voisivat näyttävyytensä puolesta olla vaikka puulle leikattua taidegrafiikkaa.

Tervetullut on myös tarinan loppu, joka huomioi myös Robert Johnsonin “opetuslapset”, jotka pitävät maestron legendaa hengissä, ja jossa kertojan persoonakin saa lopulta täyttymyksensä.

Bonusmateriaalina on viimeisiltä sivuilta löytyvä Song Book, josta löytyy hiilipiirroksin ryyditetty sikermä Johnsonin tunnetuimpien biisien sanoituksia.

Jos jotain moitittavaa mielisi opuksesta löytää, niin kenties jotkut tapahtumista ohitetaan liian hätäisesti. Tarina olisi varmasti kantanut hieman laajempanakin niteenä.

Tärkeintä on kuitenkin se, että Love in Vain on edelleen ajankohtainen tarina, sillä kukapa meistä ei haluaisi yhdessä yössä tähdeksi. Jotkut jopa hinnalla millä hyvänsä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.