Johanna Venho - Syntysanat

WSOY 2011.
210 s.
Johanna Venho on tullut tunnetuksi runoilijana ja lastenkirjailijana. Syntysanat on hänen esikoisromaaninsa.

Se viestii, että suppeampi muoto olisi Venholle eduksi. Vangitsevia tuokiokuvia hän kykenee luomaan, mutta kokonaisuuden yllä on liikaa kliseistä siirappihuntua.

Syntysanat kertoo kahdesta naisesta, Hannasta ja Mesistä, jotka tutustuvat muutenkin mutta myös Hannan kirjojen avulla.

Yhdeksi päämiljööksi valittu pappila tuo mukaan hivenen kummitusmaisuutta, Brontë-tunnelmaa, ja oma salaisuutensa tähänkin pappilaan kätkeytyy.

Miljöön itäsuomalaisuudesta ei sen sijaan lohkea juurikaan tuplabonuksia. Kirjalliset viitteet ovat välillä ilmiselviä, kuin kätilön maailmaan saattamia, välillä sitaattiheittoja, vailla tunnistuksia, kuten T.S. Eliot, Marja-Liisa Vartio, Violeta Parra ja Edith Södergran.

Aikarakenne ei ole kronologinen, mutta teoksen alku lupaa enemmän kuin koko paketti antaa. Kahden naisen välinen jännite ei pääse kunnolla kehkeytymään.

Särmää haetaan ajoittain lapsettomuuden ja yksinhuoltajuuden keinoin tasapainoillen, mutta muuten Hanna ja Mesi ovat kuin itä ja länsi.

Hanna huomaa, ettei hän pääse pakoon itseään, olipa ympäristö mikä tahansa: "Nyt kiertelen huoneita samoista kohdista pehmeäksi kuluneena kuin ennenkin."

Venetsia tuntuu päälleliimatulta keinolta keskushenkilöiden saattamiseksi yhteen, edes vertauskuvallisesti.

Syntysanoissa on ripaus taiteilijaromaania, mutta se on toteutettu kovin ohuesti. Keski-ikään teos suhtautuu toiveikkaasti, ja se on sentään positiivista.

Mitä keski-iän unelmista jäi jäljelle? Mahdollisuus niiden toteuttamiseen.