Johanna Viitanen – Hiekkaan kadonneet jäljet

Tietokirjailija Johanna Viitanen (s. 1975) astuu komeasti fiktiivisen romaanikirjallisuuden polulle Hiekkaan kadonneet jäljet -kirjassaan.

Kirjan päähenkilöt, suomalainen musiikintutkija Seppo ja walesilainen eläinlääkäri Rhys kohtaavat lentokoneessa matkalla Mongoliaan. Seppo etsii yhtäläisyyksiä suomalaisen jouhisoittimen ja mongolialaisen soittimen eli morin huurin välillä, kun taas Rhys paneutuu tutkimaan hevosten sairauksia.

Pitkälti toistakymmentä vuotta maastoratsastusta harrastaneena ”ulaanina” odotin Viitasen romaanilta hurjia ratsastuksen kuvauksia Mongolian laajoilta aroilta. Ensin jouduin pettymään, sillä ratsastajia näkyi kirjan sivuilla hyvin vähän.

Pettymys vaihtui kuitenkin kasvavaan kiinnostukseen, kun romaanin henkilöt ja tapahtumat läimähtivät eteen eläväisinä kuin lukija olisi itsekin istunut jurtan hämärässä kuunnellen hevosenpääviulun, morin huurin, sydäntä kouraisevia sointuja.

Vähitellen suomalaistutkijan ja walesilaislääkärin rauhallinen tutkimustyö kietoutuu melkoiseksi hurjien tapahtumien vyyhdeksi, kun kansainvälinen rikollisuus tunkee lonkeronsa miesten elämänmenoon.

Kiehtovinta on teoksen alkupuoli mongolialaisessa miljöössä, kun taas loppuosassa ryöpsähdetään hurjaan menoon brittiläisessä ympäristössä. Meininki on kuin olisi syöksytty suoraan James Bondin maailmaan, tosin suomalaisen esikoiskirjailijan omintakeisella tyylillä.

Viitasen teksti soljuu sujuvasti kautta onnistuneen esikoisromaanin.