Johannes Lahtinen: Galileo

Johannes Lahtinen

Galileo

Gummerus 2015. 654 s.

Laukaalaisen Johannes Lahtisen fiktiivinen elämäkerta italialaisesta tähtitieteilijästä ja fyysikosta Galileo Galileista (1596–1642) on hurja, hersyvä ja hämmentävä lukukokemus. Järkäleen jälkeen ymmärtää senkin, että vaikutus on kestävää laatua.

Historiallisena romaanina teos antaa eloisan kuvan Galilein keskeisistä keksinnöistä kuten perspicillumin eli varhaisen linssikaukoputken kehittämisestä sekä havainnoista Kuun pinnanmuodoista, Jupiterin kuista ja Venuksen vaiheista, jotka puolustivat aurinkokeskeistä maailmanjärjestystä.

Romaanissa Galileita tosin syytetään toistuvasti varkaaksi, joka anastaa muiden keksinnöt omiin nimiinsä, ja saa siksi niskaansa vihamiesten lauman. Lopulta Galilei joutuu puolustamaan keksintöjä ominaan inkvisitiotuomioistuimen edessä.

”Tiede puhuu vain todistusaineistojen kautta”, Galilei tuumii tieteen ja uskon suhteesta.

Vaikuttavinta on silti romaanin terävä psykologinen kuva Galileista: hän on aikansa julkkis, viiniin menevä ja pyylevä pyrkyri, titteleistä ja palkkioista haltioituva, alati ristiriitainen persoona, joka ailahtelee itseriittoisuuden ja epävarmuuden, nerouden ja hulluuden välillä.

Galilei on myös suvustaan väkinäisesti vastuuta kantava perheenisä, rakastavakin.

Suhde tyttäriin Virginiaan ja Liviaan muodostuu keskeiseksi ja traagiseksi: isä lähettää älykkään Virginian ja vetäytyvän Livian luostariin, lupaa noutaa heidät, mutta jättää lupauksensa täyttämättä.

Näin Lahtinen kirjoittaa maailmanhistorian merkkihenkilön rohkeasti lihaksi ja vereksi.

Lahtisen perehtyneisyys Galilein elämään, aikakauden henkilöihin ja arkeen käy ilmi kaikesta.

Alkuun romaani silti hämmentää: historiallisen kehyksen sisään viljellään modernisti leikittelevää suomen kieltä. Mille kuulostaa 1600-luvun hengessä ”oukki doukki” tai ”kaikki on snadisti isompaa kuin mummonmökki”?

Nykykielisyys, surrealistiset näyt ja absurdi huumori ravistelevat historiallisen romaanin illuusion ja tuovat mieleen vaikkapa Monty Python -sketsin filosofien jalkapallo-ottelusta ja James Joycen Odysseuksen villit kielipelit. Ainakaan romaania ei voi syyttää pönöttämisestä.

Vaatelias romaani viettää ilkamoivaa commedia dell’artea ja sukeltaa mielen pimeyteen, mutta muodostaa myös kauniin syklin. Se alkaa arestirangaistukseen tuomitun Galileon tuskasta ja kiepsahtaa takaisin samaan juureen, turtana mutta ihmisyydestä oppineena: ”Milloin älyllä yritetään ratkoa asioita jotka pitäisi ratkaista sydämellä, sen voi nähdä ihmisestä.”

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.