John Wick

Kahden stunttinäyttelijän esikoisohjaus John Wick kertoo tappopuuhat hylänneestä palkkamurhaajasta, joka saa kerrassaan hyvän syyn lähteä asein, nyrkein ja veitsin entistä pomoansa vastaan.

Liike on sulavaa ja jälki sillä tavalla rumaa, että tietynlaisen toimintaviihteen ystävät pitävät sitä varmastikin kauniina.

John Wick, Keanu Reeves tylympänä dudena kuin koskaan, on juuri menettänyt pitkään sairastaneen vaimonsa. Tämä on jättänyt Wickille jäähyväislahjaksi koiranpennun. Elämä jatkuu sittenkin.

Sitten ylimielinen räkänokka joukkioineen murtautuu Wickin kotiin, varastaa hänen rakkaan autonsa ja tappaa koiran.

Nulkki osoittautuu Wickin entisen pomon, mafiajehu Viggo Tarasovin (Michael Nyqvist) pojaksi, joten mitäpä muutakaan vanha hitman tekee kuin antaa samalla mitalla takaisin.

Elokuvan suunnaton, peräti vaivaannuttava heikkous, joka käy sitä syvemmäksi mitä kiihkeämmäksi toiminta yltyy, kumpuaa sen ainoasta vahvuudesta: koirasta.

Toimintaelokuvien motivaatiopohjustukset tapaavat olla melkoisen löperöjä. Viattomaan, ehdottomasti rakastavaan koiraan, jonka kuolleet kasvot jätetään kunnioittavasti näyttämättä, on kuitenkin vaikeampi suhtautua näin.

Wickin tuska onnistuu koskettamaan.

Löperöys tietysti osoittaa, että motiivi on pelkkä veruke verileikeille. Tässä tapauksessa kosto on niin naurettavan yliampuva ja niin täydellisesti vailla tunteellista resonanssia, että motiivin tehokkuus kääntyy itseään vastaan.

Kysymys on erosta kahden eri välittämisen muodon välillä. Koiran kuolemasta välittää, sillä se koskettaa. Vastustajien kuolemasta pitäisi taas välittää siksi, että kaiken syynä on menetyksestä versova kostovimma.

John Wickin tapauksessa yksi välittäminen kuitenkin nitistää toisen. Jäljelle jää vain veristä ja ikävystyttävää tanssahtelua näennäisen vakavissa merkeissä.

Ohjaus: David Leitch, Chad Stahelski. Päärooleissa: Keanu Reeves, Willem Dafoe, Adrianne Palicki. Tyylilaji: toiminta. K16.