Jonathan Franzen - Vapaus

Suom. Raimo Salminen.
Siltala 2011. 634 s.
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama on sanonut Jonathan Franzenin romaania Vapaus "hirveän hyväksi", ja suomennoksen takaliepeen mukaan Vapaus on ollut Yhdysvalloissa myyntimenestys. Vähemmästäkin tulee ennakkoluuloja romaania kohtaan.

Kuitenkin Vapaus on hyvä kirja. Se on laaja, eeppinen, yli 600-sivuinen ja se pysähtyy vähän väliä selostamaan takaumia ja henkilöhistorioita. Suomennos tosin on raakile, ilmeisen kiireessä tehty, mikä on ironista, sillä kiirettä Vapaus arvostelee.

Keskiössä on Berglundien pariskunta Patty ja Walter ja heidän poikansa Joey. Berglundien toinen lapsi Jessica on sivuhahmo Pattyn Abigail-siskon ja vanhempien tapaan. Muodostuu epäsymmetrisiä asetelmia, Franzenin olisi pitänyt kirjoittaa vielä 300 sivua, että kaikki elämäntarinat olisi kerrottu.

Symmetrisiä sen sijaan ovat elämänkohtalot. Pattyn ja Walterin avioliitto on romahtamassa ja Joeyn suhde naapurin tyttöön Connieen on vaikea. Joey havittelee ystävänsä sisarta ja Patty miehensä ystävää, joten hankaluuksia löytyy. Walter puolestaan on rakastunut työtoveriinsa. Vaikeaa on vapaus.

Franzen kuvaa pääasiassa keskiluokkaa, mutta työväestö tunkee sekin mukaan Connien perheen ja Walterin suvun kautta.

On hienoa, ettei Franzen ihannoi ketään. Walter innostuu ympäristönsuojelusta, mutta joutuu lintua suojellakseen liehittelemään kaivosyhtiöitä. Karkeat maalaiset ja työväki puolestaan ovat saaneet tarpeeksensa demokraatti-liberaalien ylimielisyydestä.

Tämä on myös Suomessa ajankohtaista, kenties globaalistikin. Vapaus olisi tärkeää lukemista maamme vasemmistolaisille ja vihreille, jotta he viimein voisivat käsittää, miksi ihmiset äänestävät perussuomalaisia. Tai keskustaa.

Jonathan Franzen kirjoittaa eeposta. Hän viittaa Tolstoin Sotaan ja rauhaan, mikä ei ole kummallista, niin laajasti Franzenkin aihettaan kuvaa ja monesta kulmasta.

Vapaus on "sujuva lukuromaani", mutta siihen sisältyy niin paljon avointa kannanottamista, ettei sitä voi sivuuttaa olankohautuksella. Poliitikonkin on siitä jotakin sanottava, mieluiten myönteistä ettei törkimykseksi päästä syyttämään.