Joose Keskitalo: Ylösnousemus (Helmi Levyt)

Seitsemännellä pitkäsoitollaan suomalaisen laulaja-lauluntekijägenren outolintu Joose Keskitalo on pelkistänyt musiikillista ilmaisuaan entisestään. Akustiset kappaleet nojaavat koruttomaan kitarasäestykseen.

Riisutun folkinsa päälle Keskitalo laulaa uneliaasti monitulkintaista sanomaansa. Laulut ovat uskonnollisia symboleita viliseviä absurdeja kertomuksia, joita hän pudottelee huuliltaan omintakeiseen tyyliinsä fraseeraten.

Huuliharppupitoisella Ylösnousemuksella esiintyvää Keskitaloa on vaikea olla vertaamatta toiseen oman tiensä kulkijaan, Bob Dylaniin. Keskitalo tosin on rujompi, uskonnollisempi ja monin verroin marginaalisempi. Levyltä huokuvaa kosiskelemattomuutta voi vain kunnioittaa aikana, jona suuri osa musiikista on muuttunut häikäilemättömäksi, kuluttajien tarpeita ja odotuksia varten räätälöidyksi teollisuudeksi.

Kokonaisuus on melodisesti niin yhtenäinen, että se kantaa levyn pituuden rimaa hipoen. Levyä kannattaakin kuunnella hartaasti kahdessa erässä, jotta lyriikat saavat ansaitsemansa huomion.

Sanoitukset ovat suurelta osin synkkiä ja apokalyptisia, mutta duurisointuisesta kokonaisuudesta huokuu toivo.

Kuten aina, tuntuu väärältä antaa levylle tähtiä. Tämä olkoon keskiarvo, joka ei tee oikeutta Keskitalolle: kaksi musiikista, viisi lyriikoista.