Jos ois joku, vaikka Jumala - Aino Suhola

AINO SUHOLA
Jos ois joku, vaikka Jumala
Otava 2008. 125 s.

Ihminen tuntee olevansa kokonainen vain rakastavassa ja hyväksyvässä suhteessa toiseen ihmiseen. Tämä jo antiikin Aristofaneen kuuluttama viisaus ei Aino Suholan uuden teoksen mukaan vaadi kovinkaan paljon järkevää elämänhallintaa ja kaavamaisia ratkaisumalleja. Pikemmin vastaus löytyy lapsenmielestä ja itselle rehellisestä asenteesta.

"Olen aivan pieni", kirjailija sanoo lähtörunon otsikossa ja ikävöi tuon tuosta takaisin lapsuuden kokemuksiin toivoen kaipuulleen vastakaikua.

"Rakkauden matkasaarnaajan" sanoma on jo tuttu, eikä tänään ilmestyvässä kirjassa muutu - miksi pitäisikään. Näin sumeilematta naiiveja ja samalla jokapäiväisen sydämellisiä sanankäyttäjiä meillä ei ole tarpeeksi, eikä tietysti koskaan liikaa.

Suholan koruttomat rivit kertovat, että mitä isommin panoksin ulkokohtaista tehokkuutta ja viihtyvyyttä mitataan, sitä vähemmälle tavallinen tallaaja yleispyörityksessä jää.

On oltava paras tai melkein paras

Tämänkertaiset kaunokirjalliset teesit on naulattu säkeiksi ja proosarunonomaisiksi katkelmiksi. Varsinkaan edellinen ei välttämättä ole tyylillisesti paras ratkaisu. Käytetyssä puhekielessä nykypäivän mainossanat ja harras mieli kolisevat käsikynkkää periaatteessa tehokkaasti, mutta käytännössä ilmaisu ei oikein luonnu lyriikaksi ja vaikuttaa paikoin vain toteavalta. Samalla runot suosivat sellaisia rivejään kuittaavia "loppukoukkuja", joilla suhteellisen vienoinakin näyttää olevan taipumusta mennä puhuttelevuuden kustannuksella nokkeluuden piikkiin.

Toimivimmillaan teos tarkastelee lapsen ja aikuisen erilaisia ja keskenään ristiriitaisia asemia, joihin kirjailija osoittaa sisältyvän myös paljon samaa. Tässä on tietynlaista ravistelevuutta.

Lapsen äänellä nostalgisesti puhuttu vilpitön selittelevyys on vakuuttava kontrasti rinnalla kuvatuille nyky-yhteiskunnan rooliodotuksille. Mutta lisäksi Suhola kääntää asetelman näkökulmaa osoittamalla, että aikuisten roolipelit kohtuuttomine pätemisvaatimuksineen ovat kärkkäitä tarttumaan lasten leikkeihin ja muuttamaan nekin säälimättömiksi kilpailuiksi. Viimeistään alakoulusta lähtien on oltava paras, eikä ainakaan huonoin. Toisaalta viimeistään keski-iästä alkaen ei saisi ollenkaan vanhentua.

Läsnäoloa ja välittämistä

Jos ei hyväksy omaa minuuttaan, ei suvaitse toistakaan. Sellainen tila on niin armotonta itseriittoisuutta, ettei siihen ole mahtua enempää usko, toivo kuin rakkauskaan. Pelko kyllä.

"Ja silloin tiedän, että en kestä enää lakia, minä huudan evankeliumia, vähemmän pakkoa, enemmän armoa./ Helliä silmiä pelkääville."

Aino Suholan kirjoittamisen ominaislaatuun kuitenkin kuuluu myötätunteva ja avoimeen tutkiskeluun patistava taito lohduttaa ja etsiytyä lukijaa liki.

Kirjailijan myönteinen vaihtoehto on lapsenomaisena ja vähän kuluneenakin kestävä. Sen mukaan elämässä ihmisiksi selviytymiseen tarvitaan läsnäoloa ja välittämistä ja niiden edellytyksenä siis myös avuttomuutensa tunnustamista.

"Ei se tuskaa vie. Tekee vain hieman vahvemmaksi kestämään sitä."

TEPPO KULMALA