Juha Siltala - Sisällissodan psykohistoria

JUHA SILTALA
Sisällissodan psykohistoria
Otava 2009, 621 s. Kuvaliitteitä.
Psykohistoriasta on tehty monia määritelmiä. Lyhyin lienee tämä: siinä missä historia pohtii tapahtumia ja yksityiskohtia, tarkastelee psykohistoria kaiken tämän taustalla piileviä motiiveja. Tästä on kysymys Juha Siltalankin teoksessa.

Kirjansa aluksi Siltala esittelee mielenkiintoisen termin, "1918-teollisuuden". Hän toteaa, että Suomen sisällissota on kovasti kiihtynyt kirjamarkkinoilla viime aikoina. Siltalan mielestä sisällissotaa on jopa tuotteistettu; kauheimmatkin kuvaukset voidaan nähdä lähes viihteenä, koska sodasta on jo niin pitkä aika.

Siltala kysyy itseltään: "Miksi enää jauhaa Suomen historian tutkituinta aihetta?" Hän muistuttaa, että keskiluokkaistuminen oli jo lähes hävittänyt vanhan luokkavihan, kunnes tulivat 1990-luvun ja tämän hetken lamat. Kun tavallisten ihmisten veromiljardit käytettiin pankkien ja tunnottomien sijoittajien taskujen paikkaamiseen yhteisen hyvän nimissä, alettiin uudestaan puhua "hyvistä" ja "pahoista" kuten vuonna 1918 tapahtui.

"Sisällissodasta tuttuja tunteita ja jakolinjojen tarvetta tunnistaa lievässä muodossa siellä täällä mikrotasolla työpaikoilta koulujen pihoille", kirjoittaa Siltala.

Eläimen tasolle

Sotaa ei enää kukaan halua, mutta eriarvoisuuden aiheuttamat pahat tunteet on käsiteltävä jotenkin. Siltalan mukaan sisällissodan hautojen kaivelu ja ruumiiden laskeminen uudestaan auttavat työstämään taloudellisen epävarmuuden aiheuttamaa pahaa oloa. Eikä tässä olla yksin. Siltala toteaa EU:n ajatushautomon jo pohtineen rahatalouden romahduksen aiheuttamaa sisällissotien mahdollisuutta Euroopassa.

Sisällissota ei ollut pelkästään massojen törmäystä. Jotta voisi hyvillä mielin ampua naapurinsa, piti tämä ensin alentaa mielessään eläimen tasolle. Siltalan kirja vilisee esimerkkejä.

"Salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa värähtelevät suupielet, kyynisyys, vaaniva, ilvesmäinen ilkeys ja julkeus", luetteli Juhani Aho tyypillisen punikin piirteitä. Tällaisen olennon tappaminen alkaa tuntua jo hyväntekeväisyydeltä. Ja sama toistui tietysti vastapuolella.

Mielen syöverit

Sodan päätyttyä alkoivat ruumiskasat jo hirvittää herkkähermoisimpia. Mieliä ja omaatuntoa rauhoitettiin toteamalla, että mitäs rupesivat kapinoimaan, omapahan oli syynsä, että nyt tuossa makaavat. Siltala osoittaa, että mille tahansa julmuudelle löytyy ihmismielen syövereistä kyllä aina hyvä perustelu.

Kirjan kuvitus ei sovi heikkohermoisille. Myös teksti saattaa aiheuttaa painajaisia. On vaikea myöntää, kuinka ohuen pinnan alla meissä jokaisessa asuu tappaja. Kirja panee myös ajattelemaan nimityksiä, joita lähimmäisistä nykyisin niin herkästi käytetään. "Rasisti" tai "sovinisti", niissä kaikuu vahvana vuoden 1918 ääni.