Jukka-Pekka Palviainen - Mitä ikinä keksitkin pelätä

JUKKA-PEKKA PALVIAINEN

Mitä ikinä keksitkin pelätä

Johnny Kniga 2010. 211 s.
He ovat luokkatovereita vuosien takaa, vartija ja vaatekauppias. Valvontaruudusta vartiomies näkee, että autohallissa tapahtuu jotain ja rientää paikalle. Asfaltille lyyhistynyt nainen kertoo, että tuntemattomat uhkailivat häntä ja vaativat rahaa. Hän pelkää henkensä edestä ja halua piiloutua.

Vartija ottaa naisen luokseen asumaan, ja vähitellen menneisyyden palaset lomittuvat nykyhetkeen. Kummankin parisuhde on päättynyt, mies on ollut iät ajat vähäpuheinen ja vetäytyvä, nainen taas puolittain intialainen, asunut Kalkuttassa. Molempien lapsuus on ollut hankala, ja he etsivät epävarmoina tukea toisistaan.

Nykyhetki ja mennyt aika muodostavat Jukka-Pekka Palviaisen romaanissa vaikeasti hahmottuvan palapelin, mikä johtuu paljolti siitä, että henkilöt eivät tiedä, mitä haluavat, ja mikä on totta, mikä kuvittelua. Vaikea on silloin lukijankaan perässä pysyä. Selvästikin jotain on todella tapahtunut, mutta ihmisten muisti ja tulkinnat vääristävät kaiken.

Mies ja nainen jatkavat pelokasta elämäänsä eivätkä järin innokkaasti edes yritä löytää ratkaisua ongelmiinsa; eivät he edes tunnista niitä, eivät myöskään saa yhteyttä toisiinsa. Siksi kai molemmat pysyvät pitkään mielenkiinnottomina, epämääräisinä - siitäkin huolimatta, että romaanin alkutilanne on vetävä.

Vasta vähitellen ymmärtää, ettei lukiessa saa uskoa mihinkään kirjoitettuun, ja niin sitä sitten kääntelee sivuja yhtä ymmällään kuin tarinan henkilötkin.

Ehkä on sitten niin, että juuri tuo epämääräinen pirstaleisuus kuvastaa tätä aikaa, jonka Palviainen on siirtynyt kirjansa sivuille - ei todellisuudessakaan tiedä, mihin uskoa, mihin ei. Helpointa on kai olla uskomatta mihinkään, mikä taas on kaikkea muuta kuin kannustavaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.