Jyväskylä Big Band solisteinaan Joonatan Rautio ja Noora Pohjola (Siltasalissa 9.11.2014)

Jyväskylä Big Bandin keväiset kantaesityskonsertit ovat olleet jo pitkään Keskeisen Suomen musiikkivuoden kohokohtia. Ne ovat samalla ”vakavan” bigbandmusiikin tärkeimpiin kuuluvia tapahtumia koko valtakunnassa.

Kantaesityksissä puristetaan viimeisen päälle, halutaan tehdään kertalaakista definitiivisiä tulkintoja. Siksipä onkin mukava tavata tämä mainio bigband myös rennommissa merkeissä, juuri sellaisena kuin isänpäivänä Siltasalissa.

Osansa rentouteen toi vieraileva kapellimestari Petri Juutilainen, joka omien sanojensa mukaan on kopioinut johtamistyylinsä Thad Jonesilta. Kopio tai ei, Juutilainen on harvinaisen jouheva ja välitön johtaja, kulkee soittajien keskellä hetkuttelemassa ja ohjaa soiton aikana myös sanallisesti kannustushuutojakaan säästämättä.

Konsertin runkona olivat Juutilaisen säveltämät kunnianosoitukset suurille amerikkalaisille jazzihanteilleen. Tribuuttinsa saivat mm. Miles Davis, Art Blakey, Dizzy Gillespie, Jimmy Giuffre, Oliver Nelson, Thad Jones ja Mel Lewis. Juutilainen luotsasi orkesterin sujuvasti jazzin epookkeihin, ja kartalla latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan asti.

Kolmisen viikkoa sitten en ollut kovinkaan innoissani saksofonisti Joonatan Raution fuusiokeikasta Popparissa. Nyt on toinen ääni kellossa. Rautio on synnynnäinen bigband-solisti, osaa heittäytyä ison orkesterin isoihin aaltoihin ja uskaltaa nousta porukan viejäksi, soolo soolon perään. Raution taidokas ja innoittunut soitto istui orkesterin soundimaailmaan täydellisesti.

Toisella vierailevalla solistilla, laulaja Noora Pohjolalla oli hankalampaa. Pohjolan osalle lankesi melkoisen kovien esikuvien kappaleet: Billie Holidayn ja Ella Fitzgeraldin jäljissä jää helposti kakkoseksi.

Myös Laila Kinnusen ohjelmistosta konsertin loppukevennykseksi otetut Desafinado ja Valoa ikkunassa jäivät kaipaamaan laulajalta pehmeämpää soundia ja herkemmäksi viritettyä otetta.

Ehkäpä Pohjola ei vain ollut omimmalla alueellaan. Encorena kuullun Suklaasydämen villinpuoleinen scat-kilpa Raution saksofonin kanssa antoi vihiä, että Pohjola taitaa olla parhaimmillaan nyt kuultua raisummassa menossa.

Orkesterin iltapuhteesta löytyisi paljonkin noston arvoisia yksityiskohtia. Mainittakoon tällä kertaa esimerkkinä laatutyöstä koko saksofonisektion vuorosooloilu Giuffren Four brothers -hittiä imitoineessa menopalassa, ja vielä erikseen Kalle Keräsen hieno alttosoundi useammassakin taiten muotoillussa sooloimprovisaatiossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.