Jyväskylä Sinfonia – Luonnon vastakohtia

Keskiviikkoiltana Jyväskylässä soivat kookkaat ja tunnepitoiset teokset. Patrick Gallois palasi vierailulle vanhan orkesterinsa ruoriin kantaesittämään Kai Niemisen ensimmäisen sinfonian, lisänimeltään La Selva.

Jälkipuolen järkäleenä toimi Johannes Brahmsin toinen pianokonsertto, jota tulkitsemaan Gallois sai aisaparikseen pianistin ja Juilliardin professorin Matti Raekallion.

Alkusoittona konsertille toimi Domenico Cimarosan koomisen oopperan alkusoitto I nemici generosi vuodelta 1795. Orkesterin tuoreempiin levytyksiin kuuluva teos vaikutti olevan orkesterilla hyvässä muistissa, samoin entisen kapellimestarinsa päähänpistot, sillä Gallois´n lennokas huitominen olisi tiputtanut nopeasti vieraan orkesterin kärryiltä.

Klassinen alkusoitto viesti energistä ja rehevän reipasta tunnelmaa.

Kai Niemisen metsä- ja luontoteemainen sinfonia alkoi liukuvien jousten sekä lyömäsoitinten sumukuvauksella, jatkaen siitä odottamattoman jännittyneillekin metsäpoluille.

Harmonisesti teos vältti populistisia ratkaisuja, onnistuen silti olemaan kuvaileva. Erityisen hyviä olivat odottamattomia ja kekseliäitä äänenvärejä tuottaneet soitinyhdistelmät. Näitä maisemia olisi voinut tosin jäädä kehittelemään pidempäänkin; nyt ne tuntuivat vaihtuvan liiankin vikkelään.

Orkestraation rikkaus valitettavasti kaatui orkesterin täsmällisyyden puutteeseen: rytmisesti monimuotoisen teoksen sisääntulot olivat hajanaisia, ja monesti epäselväksi jäi, mikä soitinryhmä oli milloinkin sykkeen veturina. Tämä vei huomiota pois itse sävellyksestä. Orkesteri olisi vielä tarvinnut lisää harjoitusta yhdenmukaisuuden hiontaan.

Matti Raekallio itse oli kuvaillut ennakkoon Brahmsin toisen pianokonserton eroavan nuorena sävelletystä ensimmäisestä konsertosta, sisältäen ”kypsyyttä ja viisautta, toisaalta menettämättä mitään tulisuudestaan”.

Ironista kyllä, Raekallion tulkinta oli tulisempi kuin mainitun ensimmäisen konserton viime tammikuussa esittäneen Paavali Jumppasen mainio mutta hillityn tasapainoinen ulosanti.

Kypsyys esiintyi parikymmentä vuotta vanhemman Raekallion soitossa eri tavalla. Vaikka virtuoottisimmista kohdista puuttuikin terävin briljanssi, hohti tulkinnasta vuosien varrella kehittynyt rakenteellinen hallinta ja erityisesti kyky kuulostaa aidon persoonalliselta. Lähes bluesmainen rentous ja ilakoivat fortissimot loivat hymynkareen nautinnolliseen soitantaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.