Jyväskyläläinen Katri Alatalo ammensi uuteen kirjaansa keltti-myyteistä, Skotlannin nummilta ja Berliinin kivipaaseista

Joskus jyväskyläläinen fantasiakirjailija Katri Alatalo kokee selittämättömiä hetkiä.

Niin kuin neljä vuotta sitten. Ensin hän sai mieleensä ’’alkukuvan’’, jossa oli punatukkainen nuori nainen kaksi miekkaa selässään.

Kirjailija alkoi miettiä, mitä on tapahtunut ja missä.

– Olen koko ajan puoliksi ainakin yhdessä fantasiamaailmassa – yleensä kirjoitusprosessi on hyvin tietoista ja suunnitelmallista. Mutta kun ruokkii omaa mielikuvitustaan ja alitajuntaansa, vähitellen se alkaa palkita, ja ideoita saattaa tulla myös täysin puskista, Alatalo kertoo Villa Ranan pihassa suuren tammen alla.

Tällä tavalla sai alkunsa Alatalon kuudes kirja Ikuisesti, siskoni, jossa myös liikutaan nummilla ja tammilehdoissa. Se on kelttimytologiasta ammentava eeppinen kasvukertomus. Kirjan päähenkilö on nuori druidi nimeltään Caitriona, joka kuulee kivijumalten puhuvan ja jonka sisarussuhdetta seurataan kahdessa aikatasossa.

– Jokaisella on kokemusta sisaruudesta tai siitä, ettei ole sisaruksia. Kirjan siskosten välisessä suhteessa on mukana kilpailua, kateutta, mutta myös yhteinen lapsuus ja muistot. Sisarus voi olla ainoa, joka ymmärtää toisen kokemuksia samassa perheessä kasvamisen kautta.

Teoksen kirjoittaminen oli Alatalolle toisinaan sukellus tummiin vesiin, sillä teemat ovat osin raskaita: kirjassa käsitellään niin kuolemaa kuin kuolemattomuutta.

– Huomasin, että kuolemattomasta henkilöstä on hyvin vaikeaa kirjoittaa, sillä se on niin kaukana normaali-ihmisen kokemuksesta, hän toteaa.

Mutta miltä kirjailijasta tuntuu tappaa hahmoja? Nyt valoisan oloisen Alatalon naurahdukseen kumpuaa jostakin häivähdys pahisnaurua.

– Olen kyllä tykännyt laittaa hahmot kärsimään ja katsoa, miten he selviävät, ehkä siksi, että vahvat tunteet viehättävät minua. Joskus olen tappanut lempihahmonikin, ja se tuntuu pahalta. Ihailen Tulen ja jään laulu -sarjan luojaa George R. R. Martinia, mutta into tappaa hahmoja sellaisella tahdilla tuntuu minusta erikoiselta.

– Minulla on joskus vaikeuksia kirjoittaa juuri tähän aikaan sijoittuvaa tekstiä, sillä koen, että silloin pitäisi ottaa kantaa. Nykymaailmanmeno ahdistaa, mutta fantasiamaailma on leikkikenttä, jossa voi pohtia turvallisemmin vaikeitakin kysymyksiä.

Teosta kirjoittaessaan Alatalo koki toisinaan olevansa myös kirjoittajana osaamisensa rajoilla. Ympäristön kuvaus on aiempaa runollisemmassa osassa, ja kustannustoimittajien apua käytettiin enemmän kuin ennen.

– Halusin katsoa, millaista kieltä minusta irtoaa ja mihin pystyn, Alatalo sanoo innostunutta päättäväisyyttä äänessään.

– Kieli on rakas työkalu.

Edellinen kirja sijoittui aavikkomiljööseen, Ikuisesti, siskoni pseudokeskiaikaiseen Skotlantiin. Matkustamista kirjailija onkin rakastanut aina. Lapsuudessa hänen perheensä matkusteli paljon asuntoautolla Euroopassa, ja Skotlannissa he kävivät tyttären ollessa seitsenvuotias. Sinne hän palasi myöhemminkin.

Haastattelukin tehdään melkein koko ajan paikkaa vaihtaen, kun liikuskelemme Jyväskylän yliopiston kampuksen viheralueilla kuvaa varten.

– Kulkeminen ja liikkeellä olo on hienoa – eikös J. K. Rowlingkin keksinyt Harry Potterin alkukuvauksen junassa istuessaan? Kun katselee maisemia jossakin kulkuneuvossa, myös ajatus alkaa liikkua.

Välillä inspiraatiota löytää yllättävistäkin paikoista. Kirjan pyhässä kivilaaksossa druidit keskustelevat salaperäisten kivijumalten kanssa.

– Berliinin holokaustimuistomerkki oli minulle erittäin vaikuttava kokemus. Kun kivien sekaan menee kävelemään ja maa laskeutuu alaspäin, huomaakin pian seisovansa yhä korkeampien kivien keskellä. Siitä kokemuksesta ammensin kuvausta kivilaaksosta. Tämä toimii ehkä anekdoottina sille, miten kulttuurisesti monikerroksisesti latautuneita kirjat voivat olla.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .