Jyväskyläläinen runoilija suomensi matkakirjan, joka aikanaan kiellettiin monessa maassa – saksalaiskirjailija pakeni vuonna 1805 sydänsuruja vaellukselle, jolla hän kulki myös halki Suomen

Verrattuna merenlahden toisella puolella eläviin heimoveljiinsä virolaisiin suomalaiset ovat avointa, hienoa ja urhoollista kansaa; erityisen tarmokkaiksi heitä ei tosin voi luonnehtia.

Tällaiseen lopputulemaan päätyi Johann Gottfried Seume, saksalainen kirjailija, Viipurin seudulla kesällä 1805.

Matkakirjailijana mainetta saanut mies oli lähtenyt liikkeelle kotikonnuiltaan Leipzigista. Taipaleeltaan Baltian ja Venäjän halki Suomeen, Ruotsiin ja Tanskaan hän kirjoitti hersyvän teoksen Mein Sommer 1805, joka sapekkaan yhteiskuntakritiikkinsä vuoksi joutui monessa maassa kiellettyjen listalle.

Nyt kirja on suomennettu kokonaisuudessaan.

– Seume oli kävelevä ristiriita, Kesä 1805 -teoksen kääntäjä, jyväskyläläinen runoilija Suvi Valli kiteyttää.

Vuosia sitten Valli ei tiennyt Seumesta mitään. Kerran hän sitten oli kävelyllä lapsuudenkotinsa lähellä ja huomasi metsän reunaan kiinnitetyn kyltin:

”Saksalainen kirjailija J.G. Seume vieraili Sippolassa kesällä 1805 ja kirjoitti vaikutelmistaan samana vuonna ilmestyneessä teoksessaan.”

 

Metsäyhtiö UPM Kymmenen pystyttämiä kylttejä löytyi enemmänkin, ja niistä tietoa Seumen elämästä ja otteita teoksista.

– Olin vuosia körötellyt koulubussilla paikan ohi. Löysin hänet vasta, kun kuljin jalkaisin, Valli kertoo.

Sillä on merkitystä. Seume oli jalan kulkemisen ylistäjä vailla vertaa. Hän oli vain kolme vuotta aiemmin patikoinut lähes 6 000 kilometriä Alppien yli Sisilian Syrakusaan ja tullut kuuluisaksi kirjoittamastaan matkakirjasta. Hän siis tiesi, mistä puhui.

Kävelijä näkee maailman kansoista ja koko kaikkeudesta enemmän kuin se, joka ajaa vaunuilla. -- Käveleminen on kunniallisinta ja itsenäisintä mitä ihminen voi tehdä.

[Vaunuissa istuen] ketään ei voi katsoa vilpittömästi kasvoista kasvoihin kuten pitäisi. -- Toisekseen en vaunuista käsin pysty ojentamaan köyhille kolikoita yhtä vaivattomasti ja kohteliaasti kuin kävellessäni.

– Käveleminen oli Seumelle, maatalon pojalle, yksilönvapauden ilmaus. Hän oli ihmisoikeuksien puolustaja henkeen ja vereen, Valli sanoo.

Kävelemällä Seume otti toisinaan myös kuvaannollisesti jalat alleen. Hän pakeni teologian opintoja, armeijaa ja sydänsuruja, joista viime mainittu oli pontimena juuri Pohjolan taivallukselle.

Kesällä 1805 Seume ei kuitenkaan voinut kävellä koko matkaa, vain ”vaatimattomat” noin 1 100 kilometriä. Muutoin hän taivalsi erilaisilla hevospeleillä. Syyksi hän selittää aikataulukiireet, mutta todellisuudessa miestä vaivasivat kihti ja jalkojen ruhjeet.

Matkakirja koostuu päiväkirjoista ja kirjeistä, jotka Seume osoitti milloin tuttaville, epämääräiselle ”sinälle”, menetetylle rakastetulle tai anonyymille lukijalle – eikä selittänyt mitään.

– Kieli oli vanhanaikaista ja paikoin vailla mitään järkeä. Kääntäminen vaati sen ajan kulttuurin, tapahtumien ja yhteyksien selvittämistä. Se oli jatkuvaa rajankäyntiä, Valli kuvailee vuosien mittaista urakkaa.

Mutta lopussa kiitos seisoi.

– Ilahduttavasti, tikkuisuudesta huolimatta, teos oli elävää ja nytkin ajankohtaiselta tuntuvaa kirjallisuutta.

Mutta missä sijaitsee kyltissä mainittu Sippola? Senkin kertoo Seume itse.

Sippola on kerrassaan hieno pieni kylä lappalaisten pohjoisessa paratiisissa Venäjän Suomessa, Lappeenrannan ja Haminan välissä. -- Voin vain kertoa sinulle, että täällä kasvaa ihania marjoja, että vilja keinuu korkeina aaltoina ja itselleen voi vuolla idyllisen paimenpillin.

Suomi oli Seumen taivalluksen aikaan jaettuna Venäjän ja Ruotsin alaisuuteen. Valtakuntien rajanylityspaikkana oli Kymijoen Ahvenkosken silta nykyisen Loviisan alueella.

Pietarista käsin, Viipurin kautta Suomeen tullut matkaaja oli sitä mieltä, että venäläisvallasta oli koitunut Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Minusta tuntuu, että kaikki Suomen venäläiset kaupungit pikemminkin vajoavat alaspäin kuin nousevat, eikä tasainen maa näin ollen pääse kukoistamaan: selvä merkki nurinkurisesta hallinnosta. Orjuus ja maaorjuus ovat poliittista hometta, joka kuihduttaa kaiken ja kasvattaa vain moraalittomuuden mädättämiä kärpässieniä. Ruotsin puolella kaikki on – jokaisen oikeamielisen ihmisen iloksi – täysin päinvastoin.

Sippolaan Seume tuli Imatrankosken katsastettuaan ja jatkoi Haminaan ja Loviisaan. Matkaa Porvoosta Helsinkiin hän taittoi kuumemmassa helteessä kuin ”konsanaan Etnalla tai Lombardiassa”.

Kohdalle osuu majataloja, jotka näyttävät ulkoapäin varsin koreilta ja kutsuvilta, mutta ”yleensä sisältä ei saanut kuin hapanta kaljaa, karkeaa leipää ja kehnoa voita”.

Ruotsin puoleisessa Suomessa vaikutti jo paremmalta. Siellä ihmiset ovat ”poliittisista ja sielullisista syistä siivompia ja ahkerampia”, ja vaikka he ovat ”rutiköyhiä, he eivät näytä siitä kärsivän”.

Pidän aina maaseutua kansan sivistyksen mittapuuna; ja mitä ulkoiseen olemukseen tulee, ei mikään toinen paikka vaikuta yhtä kauniilta ja tervehdyttävältä kuin Ruotsi, varsinkin kun sinne saapuu juuri tästä Venäjän kolkasta.

Ruotsin puolella elävät suomalaiset olivat matkaajan mielestä iloisia, eloisia ja siististi pukeutuneita, ja heistä huokui voimaa ja itsenäisyyttä.

Naiset ovat pitkiä ja soreita varreltaan ja usein hyvin kauniita, varsinkin maaseudulla, missä kevyet kansallispuvut saavat heidät muistuttamaan kreikattaria.

Turun seudulla Seume kauhistelee ”jokaisen ruotsalaisen talon ympärillä” näkyviä tupakkaviljelmiä, mutta kirjaa ylös myös hupaisan yksityiskohdan: koko kaupungissa toimii yksi ainoa parturi.

Koska tämä ainokainen partainspehtööri oli matkustanut maalle, jouduin kiduttamaan itseäni omilla kelvottomilla leikkuuvehkeilläni.

Ruotsalaisella viljapellolla hän nyhtää kouraansa kymmenen tähkäpäätä, joista laskee jyvät. Viisisataa ja neljä. ”Uskoisin, että tätä pidettäisiin jopa Thüringenissä hyvänä satona.”

Matkakirjailijana J.G. Seume kulki vastavirtaan. Siinä missä monet aikansa kollegat kuvailivat ylistäen uljaita temppeleitä ja antiikin raunioita, Seume kertoi nasevasti kansan tavoista, maisemista ja kerjäläisistä. Siitä hän saattoi sujuvasti siirtyä orjuuden ja sortopolitiikan kritisointiin.

Jo Syrakusan matkalta tehty teos sisälsi politiikan arvostelua, mutta Kesä 1805 meni vielä pitemmälle.

– Seume vihasi erityisesti maaorjuutta. Se oli kaiken pahan alku ja juuri. Vapaus ja oikeudenmukaisuus olivat hänelle ihanteita ja tasa-arvoisen yhteiskunnan perusta, Suvi Valli sanoo.

Teoksessa on muisteluksia Puolan vuoden 1794 verisestä kansannoususta ja ihmisten ja hevosten ruumiskasoista. Liivinmaalla ”liberaalit arvot” puhuvat seinillä roikkuvien ruoskien kautta. Kunniansa saavat kuulla keisarilliset virkamiehet, aateliset ja armeijoiden johtajat.

Seume oli köyhän maatalon poika, joka isänsä kuoleman jälkeen joutui elämään hyväntekijöiden armollisuuden varassa. Vapauden menetys katkeroitti häntä henkilökohtaisesti, kun hän nuorena miehenä jalkapatikassa kohti Pariisia tuli kaapatuksi ja myydyksi sotilaaksi Yhdysvaltain vapaussotaan. Sotilasleiriltä hän selvisi erään siviilihenkilön maksettua takuut, joita vastaan hän pääsi lomalle – koskaan palaamatta.

Ei ihme, että matkan päätyttyä Kesä 1805 ei löytänyt kustantajaa. Niinpä Seume kustansi painatuksen itse. Hän oli sitä mieltä, että siellä missä ajattelu lakkaa, pääsee takaperoisuus valloilleen.

Voin menettää korkeintaan pääni: sekin harmaantuu jo ja käy päivä päivältä turhemmaksi.

Kirja kiellettiin Venäjällä, Itävallassa ja Ranskan miehittämillä alueilla Etelä-Saksassa.

Miehen teokset olivat myöhemminkin tulenarkaa materiaalia.

– Kun lempisäveltäjäni Beethovenin jäämistöä huutokaupattiin hänen kuolemansa jälkeen 1827, hyllystä löytyneet Seumen teokset takavarikoitiin Itävallan valtiolle, Suvi Valli kertoo.

J.G. Seume kuoli 47 vuoden iässä köyhänä ja sairaana miehenä, vain viisi vuotta Pohjolan matkansa jälkeen.

Hän oli hakenut eläkettä keisari Aleksanteri I:ltä kahteen otteeseen, mutta kun myönteinen päätös viimein tuli, oli kirjailija siirtynyt tuonpuoleiseen.

Suvi Vallin luonnehdinnalle Seumesta ristiriitojen miehenä on vinha syy.

Vaikka Seume arvosteli rankasti yläluokkaa tavallisen kansan sortamisesta, hänelle ei tuottanut ongelmia seurustella aristokraattien ja jopa monarkkien kanssa. Armeijasta hän pakeni, mutta pestautui sitten halveksimansa Venäjän armeijaan.

Oliko Seume takinkääntäjä, kameleontti? Näin ei Valli sanoisi.

– Hänen toimintansa on nähtävä sen ajan perspektiivistä. Seume oli elänyt vaikean elämän ja hänen oli jotenkin ansaittava elantonsa. Kirjailijana hän ei saanut sellaista asemaa kuin olisi halunnut.

Suvi Valli näkee, että monet Seumen ajatuksista ovat näinä ”valemedian” aikoina yhä ajankohtaisia: hän puhui järjen puolesta ”taikauskoa” ja ihmisoikeusloukkauksia vastaan, sananvapaudesta ja tasa-arvosta.

Mutta nousee Seumen elämästä tähän hetkeen toinenkin asia. Käveleminen.

– Jalkaisin kulkeva ihminen ei ole riippuvainen hevosvoimista ja polttoaineista. On todella ajankohtaista miettiä, miten ja minkä ehdoilla täällä eletään, Suvi Valli pohtii.

Kursivoidut kohdat teoksesta Kesä 1805.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .