Jyväskylän kaupunginteatteri: Yksi lensi yli käenpesän

Mielenterveysongelmat ja yhteiskunnan suhde niihin ovat kovaa nykypäivää. Vanhentuneelta ei tunnu myöskään ”erilaisten” yksilöiden ja heitä pakkokeinoilla kontrolloivan systeemin tematiikka.

Ken Kesey julkaisi näistä 60-luvulla romaanin, josta tuli Dale Wassermanin näytelmä sekä myös Milos Formanin kuuluisa elokuva. Yksi lensi yli käenpesän on rosoinen, hyvin kantaaottava ja voimakas draama, jossa huumori on nokkelaa mutta ei harmitonta.

Anssi Valtonen on ohjannut Jyväskylän kaupunginteatteriin tasaisen version, jossa ei revitellä tekstintulkinnoilla. Näytelmä tuntuu tuodun lavalle paljolti sellaisenaan, missä on hyvät ja huonot puolensa.

Uhkapelistä, väkivallasta ja alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittu Randle McMurphy (Jukka-Pekka Mikkonen) lähetetään vankilan sijaan mielisairaalaan, jossa toiset potilaat ovat peloteltuja sieluvammaisia ja kukko tunkiolla onkin kana, sadistinen Ratched-ylihoitaja (Hanna Liinoja). Tärkeää osaa näyttelee kuuromykkä jättikokoinen intiaanipäällikkö Bromden (Henri Halkola).

McMurphy nousee vastustamaan tylyjä pakkohoitokeinoja, innostaen muita potilaita kapinaansa. Hänelle kuitenkin paljastuu julmia totuuksia omasta ja muiden asemasta, Ratchedista tulee kostonhaluinen vihollinen eikä yhteenottoa voi välttää.

Tekstissä on yhteiskuntakritiikkiä ja hätähuuto vallankäyttäjien puristuksissa kamppailevan ihmisen puolesta, mutta lisäksi siinä liikutaan nykysilmin katsottuna hyvin ongelmallisella vallan sukupuolittamisen ja jopa naisvihan alueella. Kärjistäen: Alistetut miehet kamppailevat voittaakseen takaisin luonnollisen maskuliinisuutensa, jonka hirviömäiset hoitajat, äidit ja vaimot ovat nitistäneet.

Miehisyyden kriisi on sinänsä kiinnostava näkökulma. Minusta sukupuolinen demonisointi toimisi kyllä fiktiivisen hahmon asenteena, mutta Käenpesän kyseenalainen sankaritarina tekee siitä koko näytelmän asennetta.

Katsomossa minusta tuntui, että asennetta olisi pitänyt jotenkin käsitellä ja siihen olisi pitänyt ottaa kantaa, sillä tällaisenaan se kyllä häiritsi. Ajankohtaisuutta ja yhteiskunnallista merkitystä tähän tulkintaan ei ole muutenkaan tuotu.

Sami Parkkisen suomennos on näppärä ja suuhun sopiva. Ohjaus on sujuva, vaikkakin kohokohtien tehot uhkaavat jäädä vajaiksi ja loppukohtaus näyttää keskeneräiseltä.

Esitys on hyvin roolitettu, näyttelijät muistuttavat ulkoisestikin hahmojaan. Kolmessa pääroolissa tehdään asetelmallista mutta vakaata työtä, vaikka Liinojan ja Mikkosen välille kaipaisi lisää jännitettä.

Näytelmä antaisi mahdollisuuden mielenkiintoisiin luonnetutkielmiin, mutta harmillisesti esityksen henkilöistä ei muodostu kokonaisia persoonallisuuksia ? vaikka osa ongelmista saattaa olla tekstin hyvin tuntevan katsojan omassa päässä. Iso sivurooli Billy Bibbit (Miikka Tuominen) nousee herkäksi tulkinnaksi.

Harmaasävyisessä, aika riisutussa lavastuksessa puvustus on asiallinen ja konstailematon, ja siinä voi nähdä kaikuja 1970-luvun elokuvastakin.

Valoissa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, ja päällikkö Bromdenin mielenmaisemaa kuvittavat fantasiakohtaukset rytmittävät rakennetta. Rucklya näyttelevän Joni Leponiemen banjonsoitto on äänimaailmassa virkistävää ja toimii lavalla erinomaisesti.

Alkuteksti: Ken Kesey. Dramatisointi: Dale Wasserman. Käännös: Sami Parkkinen. Ohjaus: Anssi Valtonen. Koreografia: Terhi Kuokkanen. Lavastus: Nina Mansikka. Puvut: Merja Levo. Valot: Japo Granlund. Musiikki: Lasse Hirvi. Äänet: Mika Filpus. Banjo: Joni Leponiemi. Kampaus, maskit: Minttu Minkkinen, Regina Vehkala. Tarpeisto: Tuula Paananen, Sari Nyyssönen. Rooleissa: Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Henri Halkola, Jouni Innilä, Miikka Tuominen, Jorma Böök, Hannu Lintukoski, Jouni Salo, Joni Leponiemi, Taina Reponen, Piia Mannisenmäki, Saara Jokiaho, Anneli Karppinen ja Jouni Huhtaniemi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.