Jyväskylän kaupunginteatterin luottonäyttelijän Anneli Karppisen ura ei ole ollut pelkkää glamouria – "Pesin vessoja ja myin lippuja"

Olen sitä mieltä, että jokaisessa esityksessä ja roolityössä pitäisi olla jokin sanoma tai statementti, että miksi tätä tehdään, sanoo Jyväskylän kaupunginteatterin näyttelijä Anneli Karppinen (s. 1964).

Sunnuntaina Karppinen viettää 30-vuotistaiteilijajuhliaan. Yksin ei Karppisen tarvitse olla huomion keskipisteenä, sillä samalla 20-vuotistaiteilijajuhliaan viettää näyttelijä Jukka-Pekka Mikkonen.

Tapauksen vuoksi kaupunginteatterilla nähdään harvinaisesti sunnuntainäytös. Juhlanäytelmänä kello 15 esitetään Snoopi Sirenin ohjaama musta komedia Päivänsäteet. Siinä Karppinen esittää hoivakodin dementoitunutta, liki mykkää vanhaa rouvaa.

Mikä on se sanoma tai väite, jonka tuon hahmon kautta esität?

– Ihmisellä, joka on aivan pihalla, hoidettava ja laskee alleen, on yhä arvoa.

Päivänsäteet ei ole Karppisen mielestä huono valinta, vaikka otettiinkin merkkipäiväkappaleeksi varasijalta. Alunperin juhlanäytelmänä piti nähtämän Sydänmaa, mutta sille kävi, kuten melkein kaikki Jyväskylässä teatteria seuraavat tietävät.

Koko Sydänmaa-näytelmän kevään esityskausi jouduttiin peruuttamaan, kun suuren näyttämön nostolava romahti kesken ennakkoesityksen tammikuun lopussa. Vakavan loukkaantumisen mahdollisuus oli kiusallisesti läsnä, ja toistaiseksi kaikki nostolavat on turvallisuussyistä poistettu käytöstä. Ilman niitä Sydänmaata ei voida esittää, sillä teoksen visualisointi perustuu pitkälti näyttämölle luotuun korkeusvaihteluun.

– Mietitäänpä kerrannaisvaikutuksia. Rahalliset tappiot ovat suuret, kun kokonainen esityskausi peruuntui. Samalla meni kahden näyttelijäopiskelijan lopputyö. Vaikutus Jyväskylän houkuttelevuuteen teatterintekijöiden parissa on merkittävä, Karppinen pohtii.

Karppinen näkee lavanostintapauksen yhtenä uutena merkkinä siitä, että teatteritalon liki koko kuluvan vuosituhannen odotettu peruskorjaus olisi aivan pakko toteuttaa pikaisesti.

Anneli Karppinen varttui Pohjois-Pohjanmaan Muhoksella, ja Muhoksen lukion näytelmäkerhossa syttyi kipinä teatterityöhön.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Karppinen pyrki Teatterikorkeakouluun, ei päässyt sinne, mutta Lahden kansanopiston teatterilinjalle. Sen oli vastikään perustanut ja sitä edelleen johti Yrjö Juhani Renvall, Karppisen mukaan ”ihana mies, hyvä ja viisas”.

Seuraavana vuonna Teatterikorkeakoulun ovet eivät avautuneet vieläkään, mutta Karppinen hyväksyttiin Nätylle, Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitokselle.

Hän valmistui vuonna 1989, ja saman tien matka jatkui Oulun kaupunginteatteriin. Sinne hänet pyysi teatterin uusi johtaja – Yrjö Juhani Renvall.

Nykyään vastavalmistuneille näyttelijöille ei ole juuri tarjolla vakituisia työsuhteita, mutta 1980–1990-lukujen taitteessa, juuri ennen suurta lamaa, oli toisin. Koulutetuista näyttelijöistä oli pulaa, kun suurten ammattiteatterien työntekijämäärät olivat nousseet.

Oulussakin teatterin tekeminen oli Karppisen mielestä keskimäärin suurenmoista.

– Sain olla ammattimaisissa olosuhteissa huipputyyppien kanssa. Lapsena olin käynyt katsomassa esityksiä Oulussa, ja yhtäkkiä ne näyttelijät olivat minun kollegojani. Olihan se huippuhienoa.

1990-luvun puolivälissä Oulun kaupunginteatterissa työskennelleet Ritva Sorvali ja Jari Juutinen lähtivät Lahteen ja perustivat sinne edelleen toimivan Teatteri Vanhan Jukon. Karppinen otti hieman myöhemmin virkavapaata ja meni perässä.

– Se oli kokovartaloteatteria, tosi työntäyteiset kaksi vuotta. Näyttelin, pesin vessoja ja myin lippuja.

Samanmoista moniosaamista vaadittiin muutamaa vuotta myöhemmin, kun Karppinen sanoi itsensä irti Oulun kaupunginteatterista ja tuli Jyväskylään.

– Rakas ystäväni Satu Säävälä houkutteli minut Teatteri Eurooppa Neljään. Olen siis ollut aina aivan vietävissä! Ja oli siinä sitäkin, että ajattelin, että en minä voi koko loppuelämäkseni jäädä Oulun seudulle, pitää vähän muutakin.

Eurooppa Neljä oli Karppiselle vallan sopiva myös henkilöhistoriallisten syiden vuosi. Eurooppa Neljä oli perustettu Karppisen näyttelijäksivalmistumisvuonna 1989, ja alkuperäisessä ryhmässä oli kaksikin Karppisen Tampereen-kurssitoveria: Minna Kangas ja Jouni Virtanen.

Vuosi Eurooppa Neljässä oli antoisaa aikaa, mutta ”minä en muun muassa ollut kauhean hyvä nukkumaan”.

– Siihen tarvitaan aivan oma ihmistyyppi, että jaksaa jatkuvasti raahata kaiutinkaappeja aamuneljältä räntäsateessa ravintolakeikan jälkeen linja-autoon. Vuosi riitti, kun tuli vielä sellainen elämäntilanne, että oli pakko pysähtyä.

Karppinen soitti Jyväskylän kaupunginteatterin johtajalle Aila Lavasteelle.

– Että kiinnostaisiko tällainen näyttelijä. Aila sanoi samantien, että kuule, kyllä kiinnostaisi!

Anneli Karppinen aloitti Jyväskylän kaupunginteatteriin vakituisena näyttelijänä vuonna 2001. Ensimmäinen rooli oli Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän Naimi.

Kaupunginteatterissa näyttelemisen ohella Karppinen on aina ajoittain halunnut työskennellä muuallakin ja toisaalta toteuttaa omia produktioitaan myös kaupunginteatterissa.

Jälkimmäisistä parhaiten tunnetaan vuoden 2011 Yötarinoita, jonka tausta on Karppisen tuonaikaisissa univaikeuksissa. Yötarinoita on Karppisen kirjoittama näytelmä, joka perustui unettomuudesta kärsineiden tarinoihin. Jyväskylään sen ohjasi toinen kaupunginteatterin tunnettu uniongelmainen, Anssi Valtonen.

Yötarinoita noteerattiin myös valtakunnallisesti: se on yksi harvoja Jyväskylän kaupunginteatterin esityksiä, joka on 2000-luvulla kutsuttu Tampereen Teatterikesä -tapahtumaan. Yötarinoita valittiin myös kilpailemaan vuoden parhaan uuden näytelmätekstin Lea-palkinnosta.

Muut(kin) ehdokkaat olivat kovaa sarjaa: Heini Junkkaalan Soita minulle Billy, Susanna Kuparisen Eduskunta, Pirkko Saision Homo ja Saara Turusen Broken Heart Story.

Se oli Karppiselle aikamoinen huh huh -tilanne.

– Istuin siellä Thalia-juhlassa katsomossa ja mietin, että miten helvetissä minä olen täällä. Vasta kun juontaja mainitsi nimeni, olin että joo, olen minä ihan oikeassa paikassa.

Saision Homo vei lopulta voiton.

Voisitko muuten kuvitella olevasi muuta kuin näyttelijä – vaikka näytelmäkirjailija tai ohjaaja?

– En, kun minä olen ihan liikaa näyttelijä, tykkään siitä hulluna.

Karppisen tämän vuosituhannen tunnetuin työ Jyväskylän kaupunginteatterin ulkopuolella lienee puolestaan Betoniyö-elokuva. Taas kummittelee Pirkko Saisio: Betoniyö perustuu Saision samannimiseen romaaniin.

Elokuvassa Karppisella on keskeinen rooli päähenkilö-pojan äitinä. Rooli toi hänelle sivuosa-Jussi-ehdokkuuden.

Äitiys on muuten keskeinen määre myös kaikille kolmelle Karppisen omalle suosikkiroolille. Ne esitellään oheisissa kuvissa.

Betoniyö oli varsin synkeäsävyinen tarina. Anneli Karppinen itse etsii mielellään huumoria nimenomaan hankalista tilanteista ja karmeankin keskeltä.

– Huumoria arvostan ihan sikana, sehän pelastaa ihmishenkiä, ainakin oman henkeni.

Miten huumori on pelastanut oman henkesi?

– Pari kertaa jokin kohtalo on heittänyt minut niin lujasti seinään, että on tuntunut, että en selviä tästä. Sellaisesta kun pystyy itsensä kokoamaan ja alkaa nähdä, mitä kaikkea hauskaa on olemassa... se on ihan mahtava polttoaine elämässä.

Toisinaan naurua piisaa hävetykseksi asti.

– Kun vaikka olen katsomassa teatteria ja alkaa naurattaa. Kiviä taskussa -esityksessä oli mentävä penkin taakse kyyryyn, kun yritin olla häiritsemättä muita katsojia.

Lavalla pokka pitää keskimäärin hyvin, mutta Päivänsäteissä on kyllä nähty yksi repeäminen.

– Tiesin, että on sukulaisia katsomassa, ja minulla on siellä repliikki: ”Tiesittekö, että osaan piereskellä Marseljeesin?” Ja minua alkoi siinä kohtaa naurattaa aivan kauheasti, kun tiesin, että siskoni nauravat sille aivan varmasti.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .